Viime vuonna aloin keväällä näyttelyn valmisteluvaiheessa kirjoittelemaan blogia. Siitä tuli sellaista ajatuksia kokoavaa terapiatoimintaa. Kiireisenäkin aikana päivän päätteeksi kirjoittelin ylös päivän tapahtumia ja kohtaamisia. Mielessä välillä pyörähti, että ei näitä varmaan monikaan lue. Mutta sitten kun oli usean päivän tauko, niin saattoi tulla sähköpostia, että onko kaikki hyvin kun blogiin ei tule tekstiä.

Taiteilijat myös seurailivat blogia nähdäkseen miten järjestelyt etenivät. Tässäpä perusteluja blogilleni jota kirjoittelen silloin kun siltä tuntuu. Uskon että tuntuu usein.

Tämä on viimeinen blogi tällä paikalla. Päiväkirja jatkaa siitä mihin tämä blogi päättyy. Päiväkirja löytyy tältä samalta sivustolta.

Tämä blogi on käynyt raskaaksi. Olen päättänyt lopettaa sen. Ensimmäinen merkintä on 2.2 tänä keväänä. Palstan nimihän on blogi näyttelyn valmisteluista. Honkahovin kesä -09 näyttely on ollut valmis jo kuukauden ja henkilökuntakin perehdytettiin työhönsä alkuviikosta viimeinkin. Tämä blogi muuttui raskaaksi toukokuun 26. päivänä. Sen jälkeen kirjoitusten pääaihe muuttui ja tekstiä alkoi syntyä vieläkin enemmän kuin ennen. Kirjoittaminen on keventänyt mieltäni ja selkeyttänyt ajatuksiani tässä raskaassa vaiheessa. Lopetan nyt tämän blogin näyttelyn valmisteluista kuitenkin siitä syystä, että tämä on raskas teknisesti. Olet ehkä huomannut, että blogi latautuu hitaasti ainakin joillakin koneilla? Siispä avaan uuden blogin vielä tänään. Tämä jää edelleen luettavaksi sivuillemme, mutta tästä päivästä alkaen kirjoitan uudella nimellä olevaa blogia. Tätä seuraa päivittäin edelleen noin 200 eri ip- osoitetta. Sehän on aika paljon ihmisiä. Se on varmaan enemmän päivittäisiä lukijoita, kuin monilla julkaistuilla runoteoksilla. Mietin nyt uutta blogin nimeä. Hmmmm..... Päiväkirja... Uusi blogi onkin Päiväkirja.

Alahärmässä käytiin Anna Puuta katselemassa. Hänen linnuton puuhan on soinut aika paljon meillä.

Lähes viikko vierähtänyt viime blogista. Vähän turhan kiireinen viikko. Ei siis mitään hirveän työteliästä, mutta joka päivä jotakin touhua. Nyt tekisi jo mieli vain olla paikoillaan pari päivää.

Keskiviikkona Alahärmässä katsomassa Anna Puun tosi hyvää keikkaa kavereiden kanssa. Ajettiin pari sataa kilometriä ja kuunneltiin keikka ja ajettiin takaisin. Torstaina lähdin Paulin kanssa ajelemaan veneellä Pohjaslahdelle. Päämääränä oli käydä Pasi Karjulan luona. Pasi on hankkinut sieltä vanhan suojeluskuntatalon. Ajelimme sinne neljä tuntia ja käppäilimme Pasin palatsille. Mennessä poikkesimme Pohjaslahden kotiseutumuseolla ja joimme siellä kahvit. Kävelimme tien yli suojeluskuntatalolle ja siellä Pasi oli juuri aloittamassa opastuskierrosta Tuukka Peltoselle ja Päivi Sompille. Edellisenä iltana Alahärmästä tullessamme poikkesimme myös tässä samassa paikassa ja siellä oli silloin yöllä myös Antti Keitilä perheineen. Istuin Antin kanssa nuotiolla sillä välin kun muu seurue teki turistikierrosta otsalamput päässä. Pasi meinaa rakentaa tästä talosta kesäateljeen ja teosvaraston. Mahdottoman hieno on tämä talo. Siis mahdottoman hieno. Kerroin myös, että paras paikka minulle tavata taiteilijatuttuja onkin käydä Pasin luona kylässä.

Tuukka, Päivi ja Pasi tulivat saattelemaan meitä veneelle ja siinä tarjosimme oluet pojille. Sitten kokka kohti Kakkuria. Kakkuri on pieni luoto, jossa on sauna ja pieni mökki. Saunoimme ja uimme koko illan ja sitten illan tyyntyessä Pauli grillaili hirveä ja jänistä. Melkoisia herkkuja. Lauantaina oli tulossa Meluterassitapahtuma Honkahoviin ja aprikoin, että kuinkahan hoitaisin baarin pitämisen. Tavallisestihan Marketta on hoidellut baaria tapahtumissa, mutta nyt hän on sairaslomalla, eikä pysty eikä jaksa sitä hoidella. Mietin ääneen, että hommaan jostakin vuokrafirmasta baarimikon. Pauli tokaisi siihen, että hän voi tulla hoitamaan baaria. Kysyin, että ihanko tosissasi voisit olla. Hän sanoi, että ainut ehto on, että hän saa laittaa valkoisen paidan eikä palkkaa saa maksaa. Teimme sopimuksen. Hän sanoi lisäsuositukseksi, että oli opiskeluaikaan ollut Valintatalon kassalla. Mikäs siinä? Kassakokemusta omaava tohtori joka tuntee myös tuotteet. Voiko siinä parempaa koulutusta olla?

Perjantaiaamuna ajelimme veneellä kohti Vilppulaa. Marketta tulisi illalla Norjasta. Kaikki viestit olivat olleet positiivisia reissun suhteen. He kävivät vielä Nordkappiakin pohjoisempana. Nordkapp on korkein paikka pohjoisessa sanotaan, mutta Marketta ja Päivi vaelsivat jalkaisin vielä pohjoisemmalle niemelle. Patikointia tulee 18 kilometriä. Sinne ei valkoisilla asuntoautoilla eikä porschen kokoontumisajoilla pääse. Sinne ei kuulemma voi mennä muuta kuin jalkaisin. (Valkoiset asuntoautot ja Porschet olivat vallanneet Nordkappin) Kerroin Marketalle, että meidän vanha Volkkari Caravellehan on ikään kuin Porshen pikkuserkku. Samaa sukua.

Marketta tuli illalla ja kertoi, että oli koko viikon pitänyt tarkoituksella myös surua taka-alalla. Sanoin niin olevan parasta. En myös puhelimessa enkä viesteilläni, mitenkään viitannut omaan alakuloiseen viikkoon. Se on tarpeetonta. Marketta kertoili perjantai-iltana reissusta ja saunoimme koko illan.

Lauantai-aamuna lähdin heti laittamaan Honkahovia valmiiksi keikkaa varten. Melulaisia tuli runsain joukoin rakentaamaan terassia keikkakuntoon. Heiluin heidän mukanaan ja etsin tarvikkeita. Olin luvannut aiemmin myös olla juontajana illan aikana. Tapasin siis aamupäivän aikana varmaan parikymmentä ihmistä ja yritin olla reippaana. Menin käymään kotona ja Marketta oli siellä hyvin surullisena. Hän oli käynyt Erkon haudalla kastelemassa kukat ja viemässä Altajoelta keräämänsä kivet, siinähän sitten se toinen todellisuus iski. Niin sitä oli pelättykin ja niin se oli tiedettykin. Sitä surua kun voi pitää taka-alalla määräaikoja, mutta se iskee aina. Saman aikaisesti minulla aamun heilumisesta ja ihmisten tapaamisesta alkoi iskeä paniikki päälle. Yritin nukahtaa, mutta ei onnistunut. Lähetin Iirolle tekstiviestin, että en pysty olemaan tilaisuuden juontajana. Heti tuli vastaus, että älä huoli, homma hoituu ja sitten kohta jo, että Kile hoitaa homman. (Kile on Melun ex puheenjohtaja).

Päätin ottaa itselleni tiskarin homman illaksi. Siinä saan olla itsekseni keittiössä. Laittelin myös bäckstagelle ruokia ja juomia artisteille ja Melun talkoolaisille. Pauli tuli kello yksi ja opiskeli meidän kassakoneet ja maksupäätteet. Anita vei hänelle vielä mustan pitkän essun ja baarimikko oli valmis. Anita ja Pauli hoisivat baarin ja Heta oli lipunmyynnissä kuuteen asti. Minä tiskasin koko illan. Ensimmäistä kertaa eläessäni olin piilossa koko illan kun Honkahovissa oli tilaisuus. Ei vaan voinut mennä ihmisten ilmoille. Tilaisuus meni oikein hyvin ja ihmisiäkin oli mukavasti. Baarimikko ei kerennyt kuin käydä kerran vessassa ja kerran syödä vähän pyttipannua pikaisesti. Anne ja Seppo (sisareni ja lankoni) tulivat myös keikalle ja kävivät välillä juttelemassa keittiössä minun kanssani. Anne kävi myös Marken juttusilla. Seppo kehui Marstiota kovin. Marstion keikan jälkeen juoksin vielä parkkipaikalle jututtamaan muusikkoa. Kysyin, että tietääkö hän miksi käyttäydyn vähän oudosti, enkä alkutervehdyksen jälkeen tullut edes keikalle. Hän kertoi lukeneensa lehdestä. Juttelimme elämän ihmeellisyyksistaä.

Nyt näkyy, että kirjoittamattomuus näkyy siinä, että tästä meinaa tulla kaikkein pisin tarina. Ehkä kirjoittelen useammin, mutta lyhempiä juttuja.

Eilen sunnuntaiaamuna siivoilimme paikkoja. Olin luvannut hakea tytöt Turusta, jossa he olivat Ruisrokissa. Erkonkin piti olla mukana, mutta.... Sanoin Markelle, että mitäs jos lähdettäisiin Volkkarilla, niin mahduttaisiin hyvin. Pidettäisiin pieni puolikas matkapäivä. Niinpä sitten kolmen kieppeissä lähdimme kohti Turkua. Olimme sopineet, että tytöt, Joni ja Lissu otetaan kyytiin Rautatieasemalta kello 22.30. Matkalla tuli idea, että käydään odotellessa elokuvissa. Niinpä marssimme elokuvateatteriin (Finkinon monisaliteatteri) Kyselimme mitä olisi menossa. Yksi olisi alkanut tunnin päästä, mutta se oli kauhuelokuva. Nyt ei oikein se genre uppoa, joten mietimme muita vaihtoehtoja. Lipunmyyjätyttö sanoi, että 5 mimuuttia sitten alkoi yksi elokuva joka voisi sopia. Mainokset pyörii vielä eli ehditte varmasti. ( Nyt mainokset hyvät, mutta joskus voisin kritisoidakin niiden paljoutta). Ehdimme hyvin, vielä pyöri pari traileriakin. Menimme katsomaan elokuvaa nimeltä Kaikki se kestää. Hauskaa oli ja katsoimme toisiamme kun huomasimme, että se oli Ranskalainen. Siis katsoimme toisiamme, koska molemmista se oli hyvä asia. Elokuva oli erittäin hyvä, mutta itkin ihan hervottomasti. En tiedä olisinko normioloissa ihan niin vuolaasti vääntänyt, vaikka aina elokuvaitkijä olenkin ollut. Se oli aika rankahko elokuva, mutta hyvä. 4 tähteä.

Tulomatka meni todella mukavasti. Festarinuoret kertoilivat innolla juttuja ja sitten nukkuivat. Olimme kotona joskus kahden jälkeen. Tänä aamuna pidimme henkilökunnan perehdyttämiskoulutuksen, koska se jäi pitämättä silloin kun näyttely avattiin. Vielähän tässä on kesää jälkellä.

Marga soitti Helsingistä ja kysyi vointiani. Heitin vastakysymyksen, että haluatko kuulla amerikkalaisen vai oikean vastauksen. Hän halusi kuulla oikean. Kerroin hänelle, että eihän tässä oikeasti hyvin mene. Olo on raskas lähes koko ajan eikä mitään jaksa eikä huvita tehdä. En muuten ole leikannut nurmikkoa, en maalannut keittiötä... No kahvia olen keitellut kahvioon. Siis päivän tulos on kolme pannullista kahvia. En tiedä vaikuttaako se että Marketta on nyt siellä kaukana pohjoisessa. Jotenkin tämä viikko on ollut hirveän raskas. Välillä toki voi häivyttää kivun jonnekin naurun taakse, mutta sitä lujemmin se ikävä sieltä uudelleen iskee. Nyt ilmeisesti alkaa viimeisetkin shokin aikaansaamat luonnolliset vasta-aineet häipyä elimistöstä ja se ikävä ja kaipaus iskee vain niin lujaa. Jos välillä tuntuikin, että kyllä tämä tästä jotenkin menee, niin tänään en ole ollut siitä enää ihan varma. Toinen totuus uskoo, että tästä selvitään, mutta toinen ei meinaa jaksaa. Minulla olisi yksi tärkeä työhomma, joka pitäisi saada tehtyä nyt heinäkuussa, mutta enää en ole varma jaksanko. Toisaalta heinäkuuhan on vasta huomenna ja silloin voi olla toisenlaiset aatokset. Mielialojen ennustamattomuus onkin sellainen outo asia. Ei voi yhtään ennustaa onko vaikka huomenna hyvä vai huono päivä. Jos hyvänä päivänä sopii vaikka tapaamisen, niin tapaamispäivänä voi olla tunne, että ei missään nimessä halua tavata ketään. Onnettomuudesta on kulunut tasan 6 viikkoa. Kuusi viikkoa sitten täytin 45 vuotta. Tunnen olevani paljon vanhempi. Kuusi viikkoa sitten tähän aikaan elimme vielä aivan normaalia elämää. Sen jälkeen ei enää hetkeäkään.

Pitäisi olla kahvilassa töissa, leikata nurmikko ja maalata sokeripalan keittiön seinät ja katto. Mitä zen-budhalainen tekee tällaisessa tilanteessa? Kirjoittaa blogia. Eilen tapasin Vilppulassa käydessäni sattumalta erään paikallisen kirjailijan. Jutusteliltiin niitä näitä puuveneistä ja kalastuksesta. Illalla mietiskelin kirjoittamista ja varsinkin blogikirjoittamista. Oikeilla kirjoittajilla on aikaa ja tarmoa hioa tekstejään pitkän aikaa ja monta kertaa. Lopuksi tai välillä kustannustoimittajakin katsoo vielä läpi tekstit. (nyt käyn ottamassa pullat pois uunista)... Blogeissahan sen sijaan kirjoitetaan mitä sormi ruudulle tuo ja sitten pam.. teksti heitetään maailmalla. Välillä voi tulla hyvääkin tekstiä, mutta toki paljon kuraakin tulee kirjoitettua. En lue näitä blogejani jälkikäteen. En myöskään sensuroi omia tekstejäni. Yritän olla kirjoittamatta jos suutun. Kirjoitan jos kirjoituttaa ja en kirjoita jos ei kirjoituta. Nyt näyttää tällä kirjoittajalla olevan aiheet vähissä, koska joutuu kirjoittamaan kirjoittamisesta. Anteeksi. Laitan kahvion kuntoon ja menen maalaamaan keittiön seinää.

Tämäkin pilvi on syntynyt joskus. Näitkö sen?

Olen viime aikoina miettinyt hyvin paljon sitä, mikä on elämän tarkoitus. Miksi jotkut elävät 80 vuotta ja toiset 13. Maapallon ja ihmiskunnan historiassa molemmat ovat suhteellisesti häviävän lyhyitä aikoja. Perhonen elää kaksi viikkoa. Miksi me olemme täällä? Annetaanko meidän kokea jotakin ja sitten me voimme poistua? Tämähän on kysymys jota filosofit ovat miettineet jo tuhansia vuosia. Kuten olen aiemmin kertonut, niin olen kanavapujotellut viime aikoina ja mikään ohjelma ei oikeasti ole kiinnostanut pätkääkään. Samalla kun olen kanavia vaihdellut, niin olen törmännyt kahteen mielenkiintoiseen ilmiöön. Muutaman minuutin näitä katsellesani olen ajatellut, että ehkä onkin helpompi miettiä mikä ainakaan ei ole elämän tarkoitus. Ei ainakaan minun elämäni tarkoitus. Päätinkin tehdä listaa päähäni, jossa luettelen että: Elämän tarkoitus ei ainakaan ole.... Olen silmät tapilla tuijottanut televisiota ja miettinyt, että mikä tarkoitus on kiihdytysajoilla ja traktorin peräkärrynvetokilpailulla. Molemmissa uhrataan aivan mielettömästi insinööritaitoa ja luonnonvaroja siihen, että tässä kilpailussa voitettaisiin toinen kilpailija tai tiimi. Siis kuka kiihdyttää 400 metrin matkalla laitteen nopeimmin tai vedetään traktorin peräkärryä mahdollisimman pitkä matka, kun jarru menee koko ajan tiukemmalle. Molemmissa poltetaan polttoainetta hirveästi ja savutetaan maapalloa pilalle. Tämä voi olla lajiin osallistujien mielestä tosi kivaa ja hienoa, mutta hei! Kantakaa mieluummin eukkojanne taloa ympäri, niin ei mene rahat, aika eikä luonnonvarat hukkaan. Kerran muuten Hyväristen kanssa kisailtiin ja kannettiin eukkoja kaksi kierrosta Peltolaa ympäri. Tunnustan. Hyväriset voittivat. Siis Elämän tarkoitus ei ole kiihdyttää mahdollisimman nopeasti, eikä vetää traktorin peräkärryä mahdollisimman pitkälle.

Tänään istuin Paulin puutarhassa ja katselin siniselle taivaalle. Siinä samalla muistui mieleen, kuinka kerran makasin Pihlajamaan mökin laiturilla ja katselin sinistä taivasta. Yhtä-äkkiä näin pienen pienen pilven haituvaisen. Aloin katsella sitä. Se haituvainen alkoi kasvaa pilveksi. Seurasin sitä varmasti puoli tuntia ja se kasvoi ja kasvoi. Huomasin seuraavani pilven syntymää. Kerroin tästä Paulille ja hän kuunteli kiinnostuneena ja totesi että hän ei ole nähnyt moista. Kerroin sitten vielä kuinka joskus 70- luvulla näin kuinka järvi jäätyi. Oli ollut pakkasta, mutta tuulista monta päivää. Tuuli tyyntyi hiljalleen juuri ennen hämärän tuloa. Tuijottelin järvelle. Havaitsin että tyyneen järven pintaan muodostui muutaman neliön jäälautta. Jäälauttoja alkoi rapsahdella eri puolille Onkiveden selkää. Lautat yhtyivät. Järvi jäätyi alle tunnissa. Olin nähnyt sen. Jos elämän tarkoitus ei ole kiihdytysajot eikä traktorinvetokilpailut, niin tällä hetkellä lähempänä kärkisijoja ovat pilven synnyn todistaminen ja järven jäätymisen näkeminen. Jatkan tutkimuksia.

Eilen kävin katsomassa taidemuseolla uuden näyttelyt. Paljon oli uusiavanhoja töitä kaivettu säätiön varastoista. Monia tosi hyviä töitä. Nykytaidettakin oli ripustukseen lisätty ikään kuin mausteeksi. Kävin myös katsomassa kuvataideviikot Pekilolla ja lapsuus näyttelyn valkoisessa talossa. Kaikki näyttelyt olivat sekä teknisesti että sisällöllisesti hyviä. Siis hyvin ripustettu ja hyviä teoksia ja paljon. Ainut ongelma oli, että minä en tällä hetkellä oikein jaksa vastaanottaa mitään sisältöä, jota taideteokset välittävät. Katsoin siis näyttelyitä alan ihmisenä ja totesin ne hyviksi, jopa erinomaisiksi, mutta sitten tuli sellainen entäs sitten fiilis. Sama koskee myös esimerkiksi sanomalehtiä, televisiota, kirjoja. Yhtään elokuvaa en ole pystynyt katsomaan enkä urheiluakaan seuraamaan. Tuntuu aika turhalta että joku juoksee kilpaa toisen kanssa. Tai miljonäärit ottavat hirveitä riskejä siitä, kuka ajaa niin ja niin monta sadasosasekuntia nopeammin autolla. Joku aikoinaan muuten sanoi että ammattilaisnyrkkeily on hauska laji katsoa. Siinä kun miljonäärit mätkivät toisiaan turpiin alushousut jalassa. Mutta siis nyt on huomannut että tietynlainen keskittymiskyky on kadonnut jonnekin. Voisin vaikka sanoa, että nyt olisi helpompi kirjoittaa kirja kuin lukea sellainen.

Tänään on helteinen sunnuntaipäivä. Helle yleensä vaikuttaa siten, että ihmisiä ei liiku hirveän paljon. Pitäisi ehkä tiedottaa, että tällainen paksuseinäinen kivitalo on miellyttävän viileä helteelläkin. Puolen päivän tienoilla tulee pieni ryhmä ja he pitävät kokousta Honkahovin kirjastossa. Kaffetta saamme heille myydä myöskin.

Ensi lauantaina täällä terassilla on konsertti. Homma on nimeltään Meluterassi ja sen on järjestänyt paikallinen elävän musiikin yhdisty Melu. Siinä on lisämääreenä, että melkein akustinen iltapäivä. Pääesiintyjänä on raspikurkku Harri Marstio. Ideana on että leppeässä kesäsäässä ulkona kuunnellaan ei niin hirveän kovasti soitettua musiikkia. Oluttakin voi särmiä samalla ja vaikka lasin kuohuvaa. Toivotaan että sää suosii. Homma alkaa kello 14.00 lauantaina.

Eilen täällä oli siis se taideleirin ulkonamaalaussessio. Lenkkerin Riikka oli opettajana ja muotokuvia syntyi komeasti. Opastin myös heille näyttelyn ja se meni ihan kelvollisesti. Jotenkin taiteesta puhuminen on mukavaa puuhaa. Tässä nykytaiteessa kun ei ole oikeita vastauksiakaan, niin saa ja pitää aikalailla heitellä juttuja siten miltä itsestä tuntuu. Olen toki jutellut taiteilijoidenkin kanssa näitä teoksista, mutta hyvin paljon omien fiiliksien mukaan opastelen. Minä en muuten ole koskaan mitenkään erityisesti tehnyt mitään opastussuunnitelmia. Tai käsikirjoitusta. Se lähtee yleensä liikkeelle siitä, että kerron muutamalla sanalla Honkahovista ja sitten siirryn nykytaidejuttujen jälkeen itse näyttelyyn. Yritän aina lukea myös ryhmää samalla ja katson että kiinnostaako homma vai ei. Eilinen ryhmä oli erittäin vastaanottavaista ja heille oli myös mukava tarinoida. Riikka vielä oli mukana ja kertoili maalausteknisiä juttuja. Joskus jos olisi näyttely, jossa olisi erityisen paljon maalauksia, niin voitaisiin vetääkin sellaisia yhteiskierroksia. Pitääpä Riikalle joskus ehdottaa. Eräs kurssilainen kävi vielä illansuussa lähtiessään kiittämässä näyttelystä ja opastuksesta. Hän kertoi ei pitävänsä nykytaiteesta. Tai sanoi että hän on todella useasti pettynyt ja suorastaa kammoksunut näyttelyitä. Niin Guggenheimilla kuin Kiasmassakin. Emmassa oli ollut hyvä näyttely ja nyt sitten tämä. Kertoi myös että opastus auttoi näyttelyn aukeamisessa. Monet pitävät opastusta tärkeänä. Minä henkilökohtaisesti harvoin jaksan kuunnella oppaita tai kulkea mukana opastuskierroksilla. Yksin ihmetteleminen on mukavaa. Minulla on vielä kuvataideviikot ja museoiden uudet näyttelyt katsomatta, mutta käyn ne tsekkaamassa lähipäivinä. Käyn yksin ja annan kuvien vain virrata. Sitten loppukesästä käyn varmasti vielä toisen tai kolmannenkin kerran.

Nyt lähden käymään Kallenautiossa. Ai mikäkö se on? En oikein tiedä. Siksi se minua kiinnostaakin.

Hellettä luvassa koko maahan. Tänään Honkahahoviin tulee Serlachius -taideleiri maalaamaan koko päiväksi. Leirin teemana on muotokuva. Olen luvannut esitellä meidän näyttelyn. Mietiskelin tuossa aamulla, että melkein kaikissa teoksissa on mukana myös muotokuvaa. Tai oikeastaan kaikki teokset ovat myös muotokuvia. Ei ihan perinteisiä pönöttäviä kuvia, mutta jollakin lailla ne kuvaavat henkilöä tai asiaa kuten muotokuva. Ainakin kokeeksi väännän kaikki työt muotokuviksi. Katsotaan miten onnistuu. Ei parempaa säätä voisi kuvitella kesäiselle taideleirille. Tarkoituksena on että he maalaavat puistossa järven rannalla. Puisto on siis pullollaan maalaustelineitä ja maalareita sekä malleja. Lainaan Lauralta kameraa ja laitan teillekin nähtäväksi jonkun kuvan.

Eilen leikkasimme nurmikoita koko päivän. Päältäajettavalla osittain, mutta myös työnnettävällä leikkasimme paraatipaikkoja. Laura oli myöskin työntelemässä ja Vaari ajeli traktorilla. Kuntoilustahan se käy ruohonleikkaminen ja sekin on työterapiaa. Tässähän on ihan vähän vaille 2 hehtaaria nurmikkoa ja kun puita on paljon, niin se on melkoista pyöritystä. Työnnettävällä koneella leikkaamisesta voisi tehdä myös Zen- budhalaisen harjoituksen. Olette ehkä huomanneet että olen usein näissä kirjoituksissani viitannut Zen- budhalaisuuteen? Olenko siis opiskellut zen-budhalaisuutta paljonkin? Minäpä kerron.

Ehkä kolma neljä vuotta sitten ollessani Kuusamon mökillä hiihtolomalla sain teksiviestin ystävältäni Paulilta. Hän viittasi siinä jotenkin Zen- budhalaisuuteen. Kysyin siitä jotakin ja hän kertoi sitten jotenkin niin, että Sampo sinä olet hyvin Zen- budhalainen tai olikohan se jopa niin, että "Olet Zen- budhalaisin henkilö jonka tiedän." No tottakai tämän jälkeen alkaa tutkia hiukan enemmän asiaa. Kun tulin pois Kuusamosta kävin Paulilta hakemassa yhden kirjan. Ensimmäinen käteen osunut kirja oli nimeltään: Zen- budhalaisuus ja rakastamisen taito. Lueskelin sitä ja muistaakseni en edes loppuun asti. Siinä oli kuusi kohtaa jotka kolahtivat tajuntaani ja jonkin verran paljon olen niitä myös noudattanut. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin muistan niistä vain kolme, enkä ole vaivautunut niitä kolmea muuta kaivamaan esiin. Mitkä ne kolme asiaa sitten ovat?

1. Keskity jokaiseen askeleeseesi. 2. Muta on vain mutaa. 3. Älä tee mitään. Näin pelkkinä lauseina nämä eivät välttämättä avaudu ihan helposti, varsinkaan kolmas. Mutta kun nämä asiat sisäistää, niin elämästä selviää eteenpäin suuressakin paineessa. Kolmas ei siis tarkoita sitä että lopeta työnteko ja eläminen. Laiskat eivät voi käyttää sitä hyväkseen sellaisenaan. Mutta jos esimerkkinä olisi vaikka sellainen että jos joku pamauttaa sinua turpaan nakkikioskilla, niin älä lyö takaisin. Katso vain silmiin mutta älä tee mitään. Tätä en kyllä ole onneksi tarvinnut testata nakkikioskilla. Tätä voi testata tavallisessa riidassakin. Jos joku sanoo sinulle pahasti, niin älä tee mitään. Älä sano mitään. Mauno Koivisto käänsi sen suomeksi: "Ei pidä provosoitua jos provosoidaan."

Zen-budhalaisuushan ei ole uskonto. Se on ajattelutapa. Siihen liittyy myös meditoimista, jota myös harjoitan, mutta liian harvoin. Minä esimerkisksi olen kristitty Zen-budhalainen. Kai sellainenkin voi olla?

Nuo ensimmäinen ja toinen ovat olleet tarpeen nyt viimeisen kuukauden aikana. Ensimmäistä on joutunut noudattamaan ihan vain siitä syystä että on saanut asioita tehtyä. On ollut vaiheita jotka on ollut pakko käydä läpi. Ei ole voinut katsoa seuraavaa askelta pidemmälle, vaan kaikki energia on täytynyt keskittää kulloiseenkin asiaan. Muta on vain mutaa... hmmm.. Tällä kertaa meillä muta on ollut niin paksua, että siitä ei meinaa päästä läpi. Mutta kun painaa vain läpi, niin ehkä se sitten joskus on vain vaikeus, jonka on ohittanut. En tiedä.

Olen nukkunut viimeaikoina hyvin. Olen nähnyt myös paljon unia. Unet ovat aivan tavanomaista toimintaelokuvaa, joissa valillä saattaa olla mukana Erkkokin, mutta yleensä ei. Ajantajuni on jotenkin kadonnut ja voi olla, että tämän jutun olen aiemminkin kertonut, mutta näin ehkä kolme tai kaksi viikkoa sitten unen jossa Laura kuoli, Sonja oli kuollut aikaisemmin ja Erkko oli sylissäni ja lohdutti minua. Herätessä tuntui jotenkin ihmeelliseltä. Unimaailmoissa asiat ovat kuitenkin aivan erilailla selkeitä kuin tässä normaalissa. Onhan unessa aivan normaalia, jos osaa vaikka lentää. Monet jotka eivät ole koskaan ajaneet autoa, osaavat sitä sujuvasti ajaa. Kuolleet heräävät henkiin ja elävät kuolevat. Minuakin on unissa ammuttu usein ja muistan kuinka kerran unessa sain luodin selkääni ja mietin, että tältäkö se sitten tuntuukin kun kuolee. Sitten heräsin.

Eilen Marketan kanssa tyhjensimme Peltolaa (meidän koti 10 vuoden ajan). Kannettiin kirjat pois ja kaikkea vielä jäljellä olevaa tavaraa. Eilisen päivän liikkeet olivat kuin minulla olisi ollut käsijarru päällä. Jokaista askelta piti viedä väkisin eteenpäin. Samanlaista on myös, jos polkupyörän napa on kiristetty liian tiukalle. Tiedättekö tunteen, että kyllä tämä pyörä kulkee, mutta tasaisellakin vastustaa ja alamäessäkin pitää polkea. Sellainen oli eilinen päivä. Sellaista on ollut jo kohta kuukausi.

Eilen tyhjensin myös vaatekomeroni Peltolasta. Vaikka olen aina inhonnut shoppailua, niin minullekin on vuosien varrella kertynyt aivan liikaa vaatetta. Niitä säkkiin sulloessani tuli mieleeni taas budhalaismunkit, joilla on päällään vain kulloinenkin vaateparsi ja riisikuppi, johon kerjätään päivittäinen riisiannos. Mitäpä se ihminen oikeasti muuta tarvitseekaan? Kaikki muu on oikeasti tarpeetonta. Tai sanotaanko vaikka, että ei välttämätöntä. Kaikki muu on vain pintaa. Miten hirveän paljon ihmiset käyttävät aikaa ja energiaa ja luonnonvaroja siihen, miltä joku asia näyttää. Mikä on muotia. Tänään näin aamun lehdessä otsikon, jossa kerrotaan miten sukkien pitää olla avokkaissa. Saako sandaaleissa olla sukat? Sehän on pahin virhe mitä ihminen voi tehdä! Onko ihan oikeasti? Käytän kesäisin Birkenstockeja, koska ne voi sujauttaa jalkaan ilman kyyristelemistä. Käytän myös näissä sukkia. Miksi teen tällaisen tyylivirheen? Siksi että se tuntuu mukavalta ja toisaalta paljaassa jalassa näillä sandaaleilla on sellainen ominaisuus, että ne narahtelevat sillä lailla ikävästi. Se ääni muistuttaa erehdyttävästi pierua. On kiusallista kävellä ihmisjoukossa ja narautella mennessään. Ennustan, että muutaman vuoden päästä on kovinta muotia olla rohkea ja käyttää sandaaleissa sukkia. Lehdissä on artikkeleita, joissa kerrotaan millaiset sukat ovat tämän kesän sandaalisukat. Vieläpä irvaillaan niitä onnettomia, jotka ovat menneet jonnekin sandaaleissa ilman sukkia. He kun vielä ikävästi pitävät ääntä kulkiessaan. Taisin kirjoittaa aiemmin, että kun harvennan kirjoittamista, niin tasokin ehkä paranee. Kuten edellä kirjoitettu osoittaa, niin se ei pidä paikkansa.

Tänään tyhjennämme sokeripalan tulevaa keittiötä. Tilasimme keittiön viime viikolla ja saamme sen valmiiksi loppukesästä. Tällainen tavaroiden siirtely paikasta toiseen, on raskaudestaan huolimatta erittäin terapeuttista. Keskittyminen ei riitä mihinkään erityisen vaativaan tehtävään. Tässä vaiheessa on mahdotonta edes ajatella esimerkiksi mahdollisia tulevia näyttelyitä. Kyllä kai senkin aika joskus tulee. Tai sitten alan roudariksi.

20.6.2009

On Juhannuspäivä. Näyttelyssä on käynyt varmaan 50 ihmistä....

21.6.2009

Eilen sain kirjoitettua vain tuon verran. Ihmisiä kävi lopultakin 62 kappaletta. Aika paljon Juhannuspäiväksi.

Juhannus meni aikalailla normaalisti. Veljeni Petrin porukat oli meillä, naapurin Päivi ja Mimmi ja Matti olivat myöskin. Mummi ja vaari tietenkin. Kuohujuomaa juodessamme pidin pitkän puheen, jossa sanoin vain, että meillä on ollut murhetta viime aikoina, mutta nyt ei murehdita. Mutta silti voidaan itkeä jos itkettää ja nauraa jos naurattaa. Näin myös teimme. Laura on ollut koko Juhannuksen Nummirokissa kavereidensa kanssa ja se toki sellaista ikävää huolta aiheuttaa. Jotenkin nyt haluaisi pitää tämän oman lauman kasassa ja lähellä koko ajan. Toisaalta ei nuoria, eikä itseäänkään voi estää elämästä. Muutama päivä onnettomuuden jälkeen tuttavani Sämpy sanoi kun hän kävi tuomassa tammentaimen, että: "Yhden asian Sampo sanon sinulle: Mikään asia ei maailmassa ole niin huonosti, ettei se alkoholia juomalla menisi vielä huonommaksi." Juhannuksena tietenkin suomalaiseen tapaan otimme myös jonkin verran juovuttavia juomia. Ei kaikki, mutta minä ja veljeni. En tiedä oliko se liikaa vai ei, mutta sen verran kuitenkin, että eilinen päivä oli todellakin ahdistava ja alakuloinen. Kaikki tuntui vielä entistäkin synkemmältä. En sitten juonut oluttakaan enää eilen ja viime yön nukuin todella hyvin ja rauhallisesti. Tämä päivä on ollut seesteisen mukava ja ajatuksetkin ovat kulkeneet jo tulevaisuudessakin.

Nyt paistaa aurinko. Ihmisiä on liikkunut ja Sonja hoitaa yksin putiikkia. Olen toki tässä huutomatkan päässä ja samalla hoidan keittiöapulaisen tehtävää. Tiskailen ja keittelen kahvia. Kirjoittelen blogia ja kohta jo pari kirjettä taiteilijoillekin. En oikein vielä halua olla asiakaspalvelussa. Jotenkin se on vielä raskasta, mutta onneksi Sonja on reipas ja häntä ei tunnu häiritsevän ihmisten kohtaaminen. Kerroin muuten aiemmin, että eräs vanha tuttava ja joka kesäinen vakiokävijä sanoi keräävänsä rohkeutensa ja tulevansa näyttelyyn. Niinhän hän tulikin. Hän huikkasi parkkipaikalta, että: "Sampo". Kävelin häntä vastaan ja hän kysyi mitä kuuluu?. Vastasin hänelle, että:" Tarpeettoman kova krapula." Hän sanoi, että ehkä se välillä tekee hyvääkin.

Eilen sain tekstiviestin veljeltäni Lasselta. Hän kysyi siinä, että lähdenkö hänen ja Matin kanssa Lofooteille? Mennään sinne ja ei suunnitella mitään, kalastetaan jos kalastuttaa, vaelletaan jos vaelletuttaa, nukutaan jos nukuttaa, ei tehdä mitään jos ei huvita. Kellot heitetään hittoon. Soitin hänelle ja sanoin että kuulostaa hyvältä. Joskus pari vuotta sitten suunnittelimme samantyyppistä reissua, johon Erkkokin olisi tullut mukaan. Erkko oli innokas kalastaja ja koska minä en ole, niin Lasse ja Topiukki ovat olleet Erkon kalastusopettajia. Markelle kerroin tästä viestistä ja hän sanoi että: "Ilman muuta lähdet." Niinpä sitten lähdenkin heinäkuun lopulla paikkaan jossa en ole koskaan ennen ollut. Aiemminkin olen tainnut kertoa, että pohjoinen on se suunta, jossa aivot lepää ja stressi poistuu. Sitä olen käyttänyt työstressiin poistoon ja nyt sitten haetaan voimaa vielä suurempien murheiden voittamiseen.

Tällaista asiaa en ole tässä aiemmin käsitellyt, mutta meillehän kävi toinenkin todella ikävä tapaus heti Erkon onnettomuuden jälkeen. Hyvä ystävämme ja naapurimme kuoli heti Erkon jälkeen. Meillä oli viime torstaina siis toiset hautajaiset. Me olemme istuneet iltaisin Honkahovin terassilla ja pitäneet ryhmäterapiaistuntoja lesken ja tyttären kanssa muutaman kerran viikossa. Marketta ja Päivi ovat käyneet yhdessä lenkilla silloin tällöin. Nyt heillä on suunnitelma lähteä kahdestaan käymään Jäämerellä aivan joskus lähiaikoina. Tämän kesän aikana. Marketta sanoi kohta onnettomuuden jälkeen, että vaikeaa on varmasti harrastaa niitä harrastuksia, joita ollaan Erkon kanssa yhdessä tehty. Hänelle tuli ajatus ja halua lähteä vaeltamaan. Siksi suunta kohti pohjoista. Päiville tuli ajatus, että hän haluaa nähdä Jäämeren. Heille tuli siis vahva yhteinen tahto mennä katsomaan Jäämerta ja vaeltaa pohjoisessa. Kannustan kaikin tavoin tätä. Jo pitkä automatka on terapauttista. Kun olet matkalla, niin olet jo perillä.

Olen kirjoittanut näitä blogeja helmikuusta lähtien tänä vuonna. 74 kertaa on tuntunut, että olisi kirjoitettava. Tämä on 19. kirjoitus onnettomuuden jälkeen. Eilen päätin, että on aika harventaa tahtia. Edelleen kirjoitan jos siltä tuntuu, mutta yritän olla myös kirjoittamatta. Kirjoittaminen on varsinkin viimeisen kolmen viikon aikana helpottanut ja selkeyttänyt ajatuksia, mutta toisaalta aina kirjoittamisen jälkeen on ollut uupunut olo. Toisaalta olen välillä miettinyt, että onko aivan viisasta ja välttämätöntä paljastaa aivan syvimpiä tuntoja kaikelle kansalle. Toisaalta tiedän myös, että kaukana asuvat ystävät ja sukulaiset ovat seuranneet tästä meidän perheen vointia. Mutta eilen sitten tein päätöksen kirjoitustahdin harventamisesta. Kirjoitan ehkä kerran viikossa tai korkeintaan muutaman. Jos tuntuu, niin en kirjoita ollenkaan... tai sitten kaksi kertaa päivässä.. En tiedä.

Joskus ehkä vuosi sitten istuin paikallisessa kuppilassa. Pöytäseurueeseen kaveriani jututtamaan tuli minulle ennestään tuntematon mies. Hän jutteli mukavia kaverini kanssa ja naureskeli paljon. Pikkuhiljaa minulle selvisi, että hänhän oli mies joka oli menettänyt lapsensa vain muutamia kuukausia aikaisemmin. Muistan miettineeni, että outoa, että tämä mies pystyy olemaan noin normaali. Mietin myös että mitenkä hän kehtaa olla kuppilassa oluella vaikka tämmöinen tapaus oli ollut perheessä alle puoli vuotta aikaisemmin. Nyt ymmärrän mitenkä typerä olin ajatusteni kanssa. Onneksi en myöskään näitä ajatuksiani sanonut kenellekään ääneen. Nyt olen tämän suhteen viisaampi. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, niin on annettava myös ilolle ja naurulle tilaa kesken surun. Se että välillä ikään kuin unohtaa surun, ei tarkoita että ei surisi. Ei se suru sieltä mihinkään häviä. Ilo on lepotila surun keskellä. Eilen kun minulla oli erittäin huono päivä, niin makasin sohvalla ja yritin katsoa televisiota. Pujottelin läpi kaikkia kanavia koko illan (olisiko meillä 17 kanavaa), mutta mikään ei kiinnostanut. Yhteenkään ohjelmaan en pystynyt keskittymään. Mikään ei tuntunut miltään. Ainut minkä huomasin oli se että lähes poikkeuksetta kaikilla kanavilla oli kuolema läsnä. Yrittääkö kaikki sarjat arkipäiväistää kuolemisen. Se ei vain taida kuitenkaan onnistua. Mutta siis silloin kun on surun päivä, niin ei sitä saa pois millään. Jos joskus saa ilosta kiinni, niin siitä kannattaa pitää kaikin voimin. Niin pitkään kuin pystyy. Televisio ei siis eilen onnistunut tehtävässään.

Tänään heräsin viiden jälkeen. Keittelin kahvia ja luin lehteä. Iltapäivällä lähden kavereiden kanssa katsomaan sitä polvihousuista kitaristia. Näin kulttuurialan miehenä en voi olla sanomatta, että surussa on hyvä käydä kulttuuritapahtumissa. Kun itse joku viikko sitten kävin näyttelyitä katsomassa, niin siellä oli sellainen rauhallinen seesteinen olo. Musiikkitapahtumissa on voimakkaita kokemuksia tai herkkää hiljaisuutta. Kannattaa kokeilla. Eilen en päässyt sohvalta ylös, muuta kuin istuttamaan yhden saamamme omenapuun. Tänään en jää sohvaan makaamaan vaan lähden liikkeelle. Hyvää kesää kaikille. Jos tähän ei ihan joka päivä tule uusia kuulumisia, niin se ei tarkoita mitään vakavaa. Nyt vain kirjoitustahti harvenee ja toivottavasti, myös laatukin paranee.

Eilen olimme siellä Metallican konsertissa. Se oli yksi voimakkaimmista kulttuurielämyksistä, joita olen koskaan kokenut. Aina taiteen ja yleisön kohtaamisissa kukin kokija kokee sitä omista lähtökohdistaan. Minulla aistit olivat erityisen herkällä ja voisi sanoa, että kokemispinnat suorastaan vereslihalla. Kun konsertti alkoi ja noin viidentoista minuutin yleisön aaltojen ja huutojen jälkeen valot sammuivat. Soitto alkoi soida ja minä itkin. En mahtanut mitään sille, että koin ikäänkuin Erkon puolesta konserttia. Vieressäni oli tyhjä paikka, jossa poika olisi istunut tai seisonut kuten minäkin. Tiesin heti, että tämä olisi ollut Erkon tämänastisen elämän suurin kokemus ja odotetuin sellainen. Konsertti kesti yli kaksi ja puoli tuntia ja bändillä ei tahto ja asenne hiipunut hetkeksikään. En yhtään ihmettele, että Metallica on siinä maineessa kuin se on. En yhtään ihmettele miksi juuri tämä bändi oli Erkolle se kovin bändi. Tytöt istuivat vastapäätä katsomoa ja katselimme välillä toisiamme. Tytöt olivat kokeneet hyvin samalla lailla keikan. Heillä oli Erkko mielessä koko ajan. En tiedä näenkö Metallicaa enää koskaan. En tiedä haluankokokaan nähdä, mutta tämän konsertin muistan koko elämäni. Tytöt menevät vielä Poriin katsomaan Metallicaa kesän loppupuolella ulkoilmaolosuhteisiin. Sinnekin keikalle Erkolla oli lippu ja sen keikan hänen puolestaa kokee Sonja.

Ajelin yöllä kotiin ja tytöt nukkuivat. Minulle valkeni lopullisesti ja kovalla tavalla se, että Erkko ei palaa enää koskaan. En voi kokea tapahtumia enää hänen kanssaan. Voin vain miettiä, miten hän kokisi tietyt ilmiöt. Olin tulomatkalla hyvin ahdistunut ja alakuloinen ja se on jatkunut koko tämän päivän. Olenko nyt siirtynyt surussa johonkin uuteen vaiheeseen, koska tänään en ole juurikaan hymyillyt. Onneksi tytöt ovat kokeneet eilisen keikan toisin ja he ovat selvästi onnellisen oloisia. He kokivat Erkon kanssa tai Erkon ansiosta jotain ennenkokematonta. Ilman Erkkoa me emme olisi eilen olleet konsertissa.

Huomenna menen Helsinkiin katsomaan AC/DC:n keikkaa. Siellä on myös yksi penkki tyhjänä.

Lakana Erkon huoneesta.

Eilen otin päiväunet ennen ryhmäopastusta. En ole pitkään aikaan päivällä päässyt niin syvään uneen, kuin kellon soidessa. Jouduin riuhtaisemaan itseni ylös. Olin jotenkin paniikissa, mutta menin suihkuun ja siellä hiukan rauhoituin. Normaalistikin ryhmän opastaminen vaatii keskittymistä etukäteen. En osaa sanoa, että jännittääkö minua, mutta jotenkin sitä aina on tietoinen opastuksesta koko päivän. Nyt keskittyminen oli tavallista vaativampaa. Mietin myös, että mahtaako ryhmäläiset tietää onnettomuudesta. Istuskelin Honkahovin pienen puolen rappusilla, kun näin pikkubussin tulevan. Jotenkin pakotin itseni menemään ryhmän eteen. Ihmiset olivat hyvin leppoisia ja jutusteltiin ensin niitä näitä. Kun kaikki olivat koolla, niin aloitin opastuksen kertomalla Honkahovista. Sitten käytiin näyttelyä läpi huone huoneelta ja taiteilija taiteilijalta. Puhe soljusi hyvin ja tuntui että nautin tilanteesta. Taiteesta puhuminen oli terapeuttista. Kun ryhmä lähti, niin minulla oli aikalailla kevyt olo.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut Zen- budhalaisuudesta. Muistaakseni kerroin Zen- budhalaisesta kodinsiivousmeditaatiosta. Olemme nyt Sonjan kanssa kehittäneet uuden, selvästikin Zen-budhalaisen meditaatiomenetelmän: Pesäpallomeditaatio. Tämä uusi meditaatiolaji tarvitsee jonkin verran aiempaa kokemusta tai siten kuten meditaatioharjoituksissa usein, niin ensin on tehtävä se perustyö, jotta meditaatio alkaa toimia kunnolla. Me olemme tehneet perustyön aiemmin, joten olemme päässeet suoraan asiaan. Välineet: Kaksi räpylää, pesäpallo. Mennään noin 8 metrin päähän toisistaan ja aletaan heittelemään palloa toisille vuoron perään. Tätä sanotaan pesäpallopiireissä kopitteluksi. Zen-budhalaisessa kontekstissa se on meditaatiota. Pohjana tähän on Zeniläinen kävelyharjoitus, jossa täytyy keskittyä jokaiseen askeleeseen. Tässä pesäpalloharjoitteessa keskitytään jokaiseen heittoon ja jokaiseen kiinniottoon. Toisaalta kun perusta on kunnossa, niin sekä heitto että kiinniotto tapahtuvat automaattisesti. Olemme nyt meditoineet tällä menetelmällä muutaman kerran viikossa ja olemme molemmat vakuuttuneita, että menetelmä rauhoittaa sielua.

Erkko oli myös pesäpallomiehiä ja olemme kuulleet, että viimeisenä päivänä koululla oli ollut pesäpallo-ottelu, jossa Erkko oli pelannut erittäin hyvin ja tehnyt muunmuassa kunnarin. Nimeänkin tämän harjoitteen Erkon Zen-budhalaiseksi pesäpallomeditaatioksi.

Viime talvena alkoi Metallicapiireissä liikkua huhu, että bändi on tulossa kesällä suomeen. Erkko alkoi lämmetä ja sanoi haluavansa tähän konserttiin. Minä sanoin, että mennään vain. Erkko sitten valitti, että ehkä ei kuitenkaan saada lippuja. (olimme joskus aikaisemmalla keikalla epäonnistuneet lipunhankinnassa) Minä sanoin, että jos päätetään saada liput, niin saadaan. Päädyttiin sitten siihen, että lähdemme Tampereelta jonottamaan liput, kun ne tulevat myyntiin ja äiti vielä internetistä yrittää samalla. Niinpä eräänä arkiaamuna lähdimme ajelemaan Tampereelle kello 04.00 ja olimme Sokoksen nurkilla ensimmäisenä odottamassa lippupisteen avautumista. Seuraavat jonottajat tulivat noin tunnin päästä. Siellä istuskelimme öisessä hiljaisessa kaupungissa odottamassa kahdestaan. Pikkuhiljaa alkoi sitten jonoa muodostua ja niinpä ovien auettua ryntäsimme kilpajuoksua toiseen vai kolmanteen kerrokseen ja bingo. Saimme liput sekä tytöille, että itsellemme. Halusimme liput maanantain keikalle, jotta varmasti Jukolan viestistä kerkeämme pois. Muistan kuinka onnellinen poika oli kun ajelimme takaisin kotia kohti. Tänään sitten menen tyttöjen kanssa Hartwall-areenalle ja istun siellä katsomossa ja vieressäni on tyhjä paikka. Päätimme jo aiemmin, että tätä lippua, sekä keskiviikon AC/DC lippua ei myydä, eikä anneta kenellekään. Ne kehystetään käyttämättöminä Erkon muistolle. Ehkäpä Erkko katsoo keikkoja parhaalta mahdolliselta paikalta. Ehkä siitä miksauspöydän yläpuolelta?

Viimeksi kirjoitin olevani Anton Alakuloinen. Tänään voisin olla vaikka Reino Rauhallinen. Lähdimme siis Marken kanssa veneilemään perjantaina. Marketta haki kaupasta evästä ja ajoimme veneellä noin puolen tunnin matkan päässä olevalle laavulle. Siellä sitten mukavassa kesäsäässä nautimme piknikkiä. En muista mikä sen laukaisi, mutta aloin itkeä aivan hervottomasti. Itkin kun söin, itkin kun Marketta jutteli puhelimessa kaverinsa Seijan kanssa. Itkin kun näin västäräkin. Itkin kun katselin pilviä. Aivan hervotonta kyynelehtimistä varmaan kaksi tai kolme tuntia. Se itkeminen ei koskenut, vaan se helpotti. Se ei tuntunut pahalta eikä väkivaltaiselta, vaan se tuntui hyvältä. Se oli itkua ikävästä. Samalla kun vuolaasti vetistelin, niin näytti alkavan myrsky. Kävin sitomassa Martan kiinni (siis veneen) ja kannoimme laavulle vaatekassin sekä yhden veneen patjan. Ajatuksena oli katsoa myrskyä laavusta. Ei sitä myrskyä koskaan tullutkaan. Ajattelimme kuitenkin jäädä yöksi tälle paikalle. Juuri kuin olimme päätöksen tehneet, niin toinen alus lipui laituriin. Siinä tuli isä kahden pienen lapsen kanssa. Otin köyttä vastaan ja samalla tiedustelin, josko ovat yöksi jäämässä. Hehän olivat. Jotenkin sanattomasti päätimme Marketan kanssa väistää. Emme halunneet jäädä siihen samaan laituriin meille tuntemattomien ihmisten kanssa. Päätimme kuitenkin että jatkamme tätä risteilyä. Sain idean että ajetaan Kakkurin luodolle. Se on pienen pieni luoto, jossa on myös pienen pieni sauna, jota voi käyttää. En ollut koskaan käynyt siellä, mutta olin kuullut juttuja siitä. Lähdimme ajamaan kohti Pohjaslahtea. Ajoaikaa on meidän veneellä noin reilut kaksi tuntia. Meillä oli evästä vain pienelle Piknikreissulle, joten keksin, että soitan jollekin kaverille, joka voisi ehkä tuoda vähän evästä, sekä muutaman saunaoluen. Hetken mietittyäni keksin että Velluhan on vanha Vilppulalainen ja saattaisi tietää missä on Syvinginsalmen silta. Niinpä soitin Vellulle ja hän lupasi tuoda tarvittavat eväät sillalle. Lähetin vielä viestin perään, että halutessaan hän voisi Katin kanssa liittyä seuraan ja lähteä mukaan saunareissulle. Niinpä Marketan kanssa puksuttelimme Martalla ja Vellu ja Kati tekivät ostoksia samanaikaisesti Mäntässä. Kohtasimme vanhalla lossilaiturilla muutaman tunnin päästä.

Ajoimme luodolle ja se olikin todella niiden kehujen arvoinen. Sauna oli pienin ikinä näkemäni, mutta löylyt olivat hyvät. Kati laitteli nuotiolla gourmet-ruokaa ja juttelimme leppoisasti elämän ihmeellisyyksistä. Aiemmin kokemani itkutulva oli rauhoittanut minut. Olo oli taas eteenpäin katsova. Haikea ja surullinen mutta eteenpäin katsova.

Eilen Lauantaina olimme siis vielä kaukana vesillä, mutta tytöt käynnistivät näyttelyn ja olivat leiponeet kahvilaankin myytävää piirakkaa. Eilen kävi jo asiakkaitakin ihan mukavasti eli kyllä se kesä tästä jotenkin alkaa pyöriä. Nyt on sunnuntaiaamu ja iltapäivällä minun pitäisi opastaa yhdelle ryhmälle näyttely. En ole hirveästi miettinyt mitä kustakin taiteilijasta kerron, mutta kun esittelin näyttelyä toimittajille maanantaina, niin aika hyvin tuolta jostakin sieluni syvyyksistä löysin kerrottavaa taiteista. Ehkäpä sieltä syvistä vesistä löytyy vielä syvempiä tulkintoja taiteesta ja sen merkityksistä. Ehkä?

Kamerakin löytyi. Se oli Lauran laukussa. Se oli jäänyt sinne Purnun reissulla. Olen aina ihmetellyt naisten laukkuja. Siis käsilaukkuja. Sinne tuntuu hukkuvan vaikkapa kamera. Minun kamerani ei ole edes mikään taskukamera. Elämä on arvoituksellinen.

MS Martta

Nimeni on Anton Alakuloinen. Pari päivää olen tuntenut oloni sellaiseksi. Siis olo on tasainen toisin kuin aiempina viikkoina. Tasaista alavirettä ja väsymystä. Olen myös harkinnut tämän blogin lopettamista tai ainakin sen kääntämistä takaisin sen alkuperäiseen tarkoitukseen. Toisaalta näyttely on valmis, eikä sen suhteen mitään ihmeellistä tapahdu. Odotamme, että sesonki alkaa, niin kuin se täällä päin alkaa. Juhannuksen jälkeen. Saan edelleen päivittäin sähköpostikirjeitä ja luen ne usein moneen otteeseenkin. En vastaile niihin, koska tämä on yhteinen vastaus kaikkiin.

Sonja tuossa leikkaa nurmikkoa, Laura ja Anita ovat odottelemassa asiakkaita, joita ei ole. Kesän lähes ensimmäinen lämmin päivä on aina vaikea. On vieläpä perjantai joka on aina vaikea. Tänään aukeaa Purnu. Tai siis siellä on avajaiset. Mummi ja Vaari menevät sinne, samoin kuin Anita. Huomenna aukeaa kuvataideviikot ja Taidemuseon taiteilijaelämää näyttely. Täällä on siis kaikki valmiina vieraiden tulla.

Minulle tuli tunne, että haluan olla yksin, mutta Marketan kanssa. Koska aurinko paistaa ja on suhteellisen lämmintä, niin kysyin lähtisimmekö veneellä ajelemaan. Hän sanoi että kyllä. Siispä menemme kohta kaupan kautta Vilppulaan ja lähdemme seilaamaan pienen lenkin.

Anton Alakuloinen

Tulimme eilen kotia pieneltä etäisyydenottomatkalta. Se teki kyllä hyvää. Olimme vain neljästään ja nukuimme paljon. Kävimme myös taidenäyttelyissä ja käppäilimme pienen kylän raitilla. Parasta oli että nyt perheenä olimme ja puhuimme yhdessä. Olimme hiljaa yhdessä. Nukuimme myös päiväunia ja pitkiä yöunia ja lepäsimme. Jotenkin kaiken jälkeen oli fyysisesti todella väsynyt. Oli hidas, mutta rauhallinen olo. Samanlainen olo oli meillä kaikilla. Sonja sanoi esimerkiksi, että tekisi mieli mennä heittämään pesäpalloa, mutta ei jaksa. Kävimme kävelylläkin Marketan kanssa ja tahti oli tosi hidas. Ei siis mitään urheilukävelyä, vaan vanhuskävelyä. Laahustamista. Mutta se ei tuntunut pahalta. Ei ollut mihinkään kiire.

Päässäni on tällä hetkellä kaksi todellisuutta. Toinen todellisuus tietää mitä on tapahtunut ja hyväksyy sen. Tämä todellisuus tietää, että onnettomuuksia sattuu, eikä niitä saa peruutettua. Erkkoa ei saa takaisin, ei sitten millään. Elämän on jatkuttava. Surra saa ja pitää, mutta eteenpäin on mentävä. Se toinen todellisuus ei hyväksy millään tapahtunutta. Epäilee, että onnettomuutta ei ole tapahtunut. Yrittää keksiä selityksia, miten se olikin vain painajaisunta. Yleisin ajatus tässä todellisuudessa on, että ei ole totta. Ei voi olla totta. Ei niin elinvoimainen poika voi olla kuollut.

Siirtymät näiden todellisuuksien välillä sattuvat joka kerta. Varsinkin kun siirtyy tästä jälkimmäisestä ensimmäiseen.

Eilen aamulla heräsin kahdeksan jälkeen ja keittelin kahvia. Söin aamiaista rauhassa ja istuin pihalla ja ihmettelin maailman menoa. Päätin lähteä kävelylle keskustaan. Marketta siinä heräili ja kysyin lähdetkö mukaan. Hän sanoi, että ei taida jaksaa. Hetken päästä hän kuitenkin pyörsi päätöksensä. Niinpä sitten lähdimme kävelemään kohti Joutsan keskustaa. Laahustimme ja päämääränä oli käydä pankkiautomaatilla. Kun tuli risteys, josta pitäisi kääntyä pankkiautomaatille, niin emme kääntyneet. Jatkoimme eteenpäin. Kävelimme kirkon ohi. Olimme käyneet edellisenä päivänä hautausmaalla katselemassa kiviä. Kun kävelee hautausmaalla, niin huomaa että kuoleminen on normaalia ihmisen elämässä. Siis kävelimme kirkon ohi ja näimme että ovi oli auki. Jompi kumpi kysyi, että käydäänkö katsomassa kirkkoa sisältä. Käymme usein reissullamme katsomassa kirkkoja normaalistikin. Kirkon aitaa vasten oli paljon niin sanottuja mummopyöriä. Ihmisiä meni kirkkoon. Kysyimme satunnaiselta naiselta, että mikä täällä on? Hän sanoi että täällä on hartaus, mutta että saa tänne tulla. Menimme lenkkikamppeissa ja sanoin että mennään takariviin, jotta voimme poistua helposti. Paikalla oli varmaan 40- 50 henkeä. Istuimme alas. Näytti olevan kaksi virttä. Ensimmäisen virren jälkeen pastori aloitti puheen: "Tässä hartaustilaisuus on juuri omaisensa menettäneitä ihmisiä varten." Minulta loksahti oikeasti suu aivan auki. Koko hartaustilaisuus käsitteli kuolemaa ja sen jälkeistä elämää. Surkaa mutta älkää lakatko iloitsemasta.

Uskoo sitten johdatukseen tai vain tuuriin, mäihään, sattumaan tai mihin, niin olihan tämä aikamoinen juttu. Tämän tapauksen jälkeen askeleemme oli aavistuksen verran kepeämpi.

Kävimme reissullamme kolmessa taidenäyttelyssä. Tai oikeammin yritimme mennä kolmanteen, mutta se ei ollut vielä auki. HoviArt anttolassa oli vielä tekeillä, mutta näimme pihalla kaksi Miinä Äkkijyrkän vasikkaa ja ne oli kyllä taas todella näkemisen arvoisia. Kävimme myös Mikkelin valokuvakeskuksessa ja siellä oli taas hyvä näyttely. Ollaan käyty kaksi kertaa, eikä se ole pettänyt kertaakaan. Kävin myös tyttöjen kanssa Maila Talvio -salongissa Hartolassa. Hyviä töitä todella paljon. Ja tilana myös erinomainen, mutta minun näkemykseeni se, että on pääasiassa kehyksissä olevia, sinällänsä erinomaisia töitä tekee näyttelystä kapean. Siis jos ei ole kuin hiukan veistoksia taulujen mausteena. Mutta tiedän myös että kansanäänestyksessä minun kokoamani näyttelyt häviävät näille taulunäyttelyille 10- 0. Mutta siis Maila Talvio -salongissa on laatutaidetta ja paljon.

Miksi me emme käyneet Haihatuksessa? Menemme Haihatukseen myöhemmin kesällä. Nyt lomasen teemana oli että emme tapaa ketään tuttuja ihmisiä. Haihatuksessa meillä on tuttuja. Näimme Mikkelin Rossossa sattumalta kaukaa Marketan lapsuuden kaverin, jonka minäkin tunnen ihan hyvin. Emme käyneet tavoistamme poiketen moikkaamassa. Mutta kuten sanoin, tämän retken teemana oli että voimme olla paripäivää tuntemattomina tuntemattomien ihmisten joukossa. Nyt taas tapailemme ihmisiä ihan normaalisti.

Tänään aivan kohta lähdemme pariksi päiväksi pois Mäntästä. Heta ja Anita pyörittävät firmaa. Otamme hiukan etäisyyttä ja ehkäpä jossakin kesäisessä taidenäyttelyssäkin tulee käytyä. Tänään kello 11.00 esittelin näyttelyä lehdistölle. Ensimmäistä kertaa kertoilin tästä näyttelystä ja kävin sitä huone huoneelta läpi ikään kuin oppaana. Sehän tuntui hyvältä. Siis se näyttely ja se että opastin. Pyysin Lenkkerin Villen kaveriksi tilaisuuteen.

Eilen illalla oli sellainen tunne, että Sonja kärsii kovastikin. Hän oli todella ahdistuneen oloinen. Yritin kysyä jotakin, mutta jotenkin en saanut kontaktia. Olin ymmälläni. Olin avuton. Menin saunaan ja mietiskelimme Marketan kanssa. Siellä alkoi jotenkin hahmottua tilanne. Tässä hädässä koittaa koko ajan olla lasten tukena. Käy kysymässä, kuinka voit?, tarvitsetko jotakin?, ahdistaako jne. Meille tuli mieleen, että entäs jos se on asia joka ahdistaa. Lähetin Sonjalle tekstiviestin, jossa kysyin jotenkin näin: "Onko niin että kaipaisit lisää tilaa? Häiritseekö se, että kysellään koko ajan? Tekstiviestikin varmaan ärsyttää? Jos haluat tilaa, niin kerro. Me ymmärrämme. Sitä vaan on itsekin niin avuton. Minä olen avuton ensimmäistä kertaa eläessäni." Hetken päästä Sonja ja Laura marssivat olohuoneeseen ja Sonja sanoi: "Juuri niin." Sitä niin helposti ylipaapoo lapsia, joka aikaan saa sitten vain ahdistusta. Pitää olla yhdessä, mutta antaa tilaa. Sitä tilaahan tässä välillä kaipaa itsekin. Minä karkaan yksinäisyyteen. Tänään on ollut helpompaa. Sonja tietää, että voi kertoa tunteistaan, mutta me emme kysele koko ajan.

Illalla ajamme pienelle paikkakunnalle parin tunnin matkan päähän ja olemme siellä kuin Ellun kanat. Tehdään mitä huvittaa ja ollaan tekemättä jos ei huvita. Saatan kirjoitta blogia tai olla kirjoittamatta. Puhelimeen en vastaa, mutta tekstareita luen. Sähköpostit katson.. jos katson. Ikään kuin pitkä kesäloma on edessä. Kaksi päivää. Jos Ihmettelette, miksi tähän ei tule kuvia. Siis tuoreita kuvia, niin kerron että hävitin kamerani. En millään muista minne sen olen laittanut. En edes muista milloin se on minulla viimeksi ollut. En siis edes tiedä onko se kadonnut. Kai se joskun vastaan kävelee?

Olen kirjottanut tämän blogin pätkissä, eikä sormet tänään oikein kulkeneet, mutta näyttely aukesi kuitenkin tänään.

Tänään kävimme Marketan kanssa kirkossa. Siellä luettiin, että Erkko on poistunut keskuudestamme. Mummi ja Vaarikin olivat mukana. Saman aikaisesti avattiin Honkahovin näyttely. Se valmistui eilen illalla. Aamulla vain säätelin vähän valoja ja käynnistin näyttelyn. Eilen illalla laittelin viestejä joillekin esiintyjille, joilta keikka eilen peruuntui. Mies ja kitaramiehelle juuri kello 20.00. Juuri sillä hetkellä kuin hän toisissa olosuhteissa olisi astunut lavalle. Näin se vain on että koskaan ei tiedä kuinka elämässä käy.

Haluatteko kuulla hyvän uutisen. Veljeni tytär ajoi viime yönä kolarin ja säilyi naarmuitta vaikka kaksi autoa meni aivan romuksi. Tämä tuntuu oikeasti hyvältä uutiselta, koska hänelle ei tullut naarmuakaan, eikä kenellekään muullekkaan. Romua tuli, mutta eiköhän sekin kierrätetä taas uusiksi autoiksi. Aiemmin olen kirjoittanut, että on vain hyvää onnea, että saamme elää. Sain juuri tätä kirjoittaessani tältä veljentyttäreltä tekstiviestin: "Joo, nyt selvittiin onneksi säikähdyksellä, meidän sukuun on tullut jo tarpeeksi surua. Voimia sinne!." Huh huh sanon minä.

Näyttely on siis valmis ja tätä kirjoittaessani, sunnuntaina kello 15.36 on väkeäkin ollut jo liikkeellä. Joskus aikaisemmin vanha tuttavamme ja kesäinen vakiokävijä kirjoitti jotenkin näin: " Kokoan kesällä kaiken rohkeuteni ja tulen katsomaan näyttelyn." Tämä oli siis heti onnettomuuden jälkeen. Entäs ne ihmiset jotka eivät saa koottua rohkeuttaan? Voisin sanoa teille, että tulkaa näyttelyyn, jos olette yleensäkin olleet aikeissa tulla. Meille ei tarvitse sanoa mitää erikoista. Me mielellämme kohdatessamme juttelemme vaikka näyttelystä ja mieluummin juuri siitä. Kesästä, säästä, taiteesta ja musiikista voi keskustella. Jos keskustelu kääntyy Erkkoon, niin se saa kääntyä. Jos ei käänny, niin ei tarvitse kääntää. Haluan että keneltäkään ei jää tämä näyttely näkemättä sitä varten, että ei uskalla tulla tänne, koska me olemme täällä. Todennäköisesti ette esimerkiksi minua näe, koska pääasiassa teen työtäni täällä toimiston puolella. Näyttely nimittäin eilen valmistui kokonaisuudessaan ja minun on sanottava että se on hyvä. Kaikki taiteilijat tekivät oman osansa näyttelystä moitteetta. Tässä näyttelyssä on pintaa ja syvyyttä, rauhaa ja yllätyksiä. Tämä on juuri sellainen näyttely, kuin minun mielestäni nykytaidenäyttelyn tulee ollakin. Olen siitä ylpeä ja haluan että sitä katsotaan.

Nyt lähden leikkaamman meidän entisen talon nurmikon viimeistä kertaa yhdessä Marketan kanssa. Myimme talon ja uusien omistajien vastustuksesta huolimatta, lupasimme leikata nurmikon (=viidakon) vielä yhden kerran.

Tänään minun pitäisi kirjoittaa siitä, että illalla on tulossa kaikkien aikojen kesänavauspippalot. Tämän kirjoituksen pitäisi olla avajaistrilogian viimeinen osa. Kohta alkaisi soittokamojen roudaus terassille. Mietittäisiin onko liian kylmää soittaa ulkona. Jäätyykö Samulin sormet kitaran kieliin kiinni. Onko kurkkuni entistä käheämpi. Tuleeko meille yleisöä. Onko olutta riittävästi vai liikaa. Miksi piuhat aina pätkii ennen keikkaa. Esiintymisjännityskin kohoaisi heti aamusta. Aamuun heräisi ja muistaisi, että tänään on se päivä kun meillä on keikka.

Näin ei kuitenkaan ole. Eilen oli toisenlaiset juhlat. Tänään ei ole juhlia ollenkaan.

Eilen aamulla sain vielä nukuttua pari tuntia. Seesteinen olo jatkui. Aika vain vyöryi kohti siunaustilaisuutta. Uusi kravatti piti käydä ostamassa, mutta muuten kaikki oli järjestyksessä. Menimme kappelille hyvissä ajoin, mutta hiukan myöhässä. Erkon arkku oli jo tuotu kappeliin. Saimme kuitenkin katsoa vielä kerran Erkkoa. Viimeisen kerran. Menimme eturiviin istumaan ja en katsellut juurikaan taaksepäin. Tunsin vain kuinka kappeli täyttyi pikkuhiljaa. Nimenomaan hiljaa. Ei ollut normaalia ihmisjoukon aiheuttamaa pulinaa, eikä hälinää. Oli vain vaimeaa kuisketta.

Erkon kastanut kirkkoherramme Arja Karppinen siunasi Erkon. Arja on myös tuttavamme ja ystävämme Jaakon äiti. Hänelle Erkko siis oli aivan tuttu ihminen. Tuttu poika pienestä pitäen. Arja puhui kauniisti ja lohduttavasti. Välillä toki ajatukseni harhailivat ja puhe muuttui taustaääneksi, mutta sen sävel oli rauhoittava. Heti kun aloimme miettimään hautajaisia, niin minulle tuli mieleen, että voisikohan Iiro soittaa selloa siunaustilaisuudessa. Iiro ja Erkko olivat kaverukset niin pienestä kuin kaveruksia voidaan olla. Iiro oli Erkon vierellä jo ennen kuin hän käveli. Iiro soitti selloa yhtenä musiikkiopiston selloryhmän jäsenistä tilaisuudessa. He soittivat Apocalypticaa ja se soi kappelissa aivan mahtavasti. Kukkatervehdykset laskettiin arkun ympärille heti tilaisuuden aluksi.Tervehdyksiä tuli todella paljon. Liikuttavaa oli että Erkon ikätovereita oli tullut saattamaan häntä runsain joukoin. Se on varmasti todella raskasta, mutta varmaan myös vapauttavaa. Tilaisuus oli kaikkinensa hyvin lohduttava ja kaunis.

Kannoimme sukujemme miesten kanssa Erkon hautaan. Erkon hauta on kauniilla paikalla suurien jalopuiden katveessa. Heti kun Mäntän hautausmaan portista tulee sisälle, niin viistosti vasemmalla lepää Erkko. Myöhemmin samalle paikalle haudataan myös Mummi ja Vaari ja minä ja Marketta.

Honkahovissa vietimme vielä muistotilaisuutta ja katselimme Erkon kuvia musiikin soidessa taustalla. Marketta luki Erkon kouluaineen jonka otsikko oli "Minä vuonna 2040". Erkon suunnistusvalmentaja Minna piti koskettavan puheen. Pauli puhui ystäväjoukkomme puolesta ja Vieno-täti kertoi kuinka hän rukouspiirin kanssa rukoilee puolestamme. Tilaisuus oli kaikkinensa mukava ja Erkon näköinen. Siellä oli mukana myös Erkon kavereita. Millainen Erkko ajatteli olevansa vuonna 2040? Hän on keski-ikäinen mies Helsingin Pukinmäestä. Hänellä on pieni asunto myös Tukholmassa. Ammatiltaan hän on suuren tapahtumajärjestäjän (Live Nation) toimitusjohtaja, jolla on kaksi lasta. Poika ja tyttö. Harrastaa ei paljon ehdi, mutta vapaa-aikana hän soittelee kitaraa ja tutkii levykokoelmaansa johon kuuluu 900 cd:tä ja 50 vinyyliä.

Kello on minuuttia vaille neljä yöllä. Heräsin kahden aikaan. En ahdistuneena, vaan erittäin rauhallisena. Tietoisena siitä, että tänään on sellainen päivä, jota en koskaan ajatellut tulevaksi. Marketta kuorsasi hiljaa vieressä ja hymyilin leveästi muistolle, kun Erkon kanssa kerran nauhoitimme Marketan hyrinää. Kikattelimme kyllä niin paljon äänittäessämme, että Marketta heräsi. En tiedä mistä tällä hetkellä tämä rauha johtuu. Pahoin pelkään, että se ei kestä koko päiväksi.

Eilen illalla kävimme katsomassa Erkon hautapaikkaa. Se oli kaivettu jo valmiiksi. Illalla hakkasin halkoja ja lämmitin saunan. Marketta keräsi kieloja. Päätimme lähteä alkuviikosta pariksi päiväksi pois Mäntästä. Erään kaverin mökille neljästään. Ehkä pieni etäisyys kotiin auttaa. Ehkä käymme katselemassa kesänäyttelyitä, ehkä emme. Teemme vain sitä mikä tuntuu hyvältä. Olen kuullut että hautajaisten jälkeen surutyö alkaa helpottamaan. Olen kuullut myös että hautajaisten jälkeen se sureminen vasta alkaa. Mitenkähän se on meidän kohdallamme?

Edelleen saamme monta sähköpostikirjettä päivittäin. Niitä on edelleenkin mukavaa ja lohduttavaa lukea. Siellä on hienoja ajatuksia, mutta en aio lainata niitä tähän blogiini. Aiomme kyllä tulostaa ja mapittaa joka ikisen viestin ja sitten aina surun iskiessä niitä sitten lueskella. Yllättäen olemme saaneet lukea myöskin, että jotkut tuttavamme ovat myös pienenä ollessaan menettäneet jonkun pienen ystävän. Tai pienen sisarensa. Siitä ei aiemmin ole ollut puhetta. He ovat kätkeneet sen sydämeensä. Kun aikaa vähän kuluu, niin mielelläni keskustelen aiheesta enemmänkin.

Meillä on aina näyttelyn avajaisissa ollut hyvä aurinkoinen sää. Sitä on vuosikausia oikein ihmeteltykin. Avajaisen ovat näihin aikoihin, mutta vaikka viikonloppu on vaihdellut, niin sää on ollut hyvä. Nyt hautajaispäivästä näyttää tulevaan sään suhteen todella kylmä ja kalsea. Puhuimme Marketan kanssa aiheesta ja molemmat jotenkin ajattelimme samalla lailla. Jotenkin tuntuu paremmalta, että sää on nyt kolea. Se saa olla sellainen. Tuulinen, sateinen, kylmä. Sade saa nyt piiskata kasvoja. Sää on aivan toisarvoinen asia.

Kello kiirii kohti aamua. Vieläkin on rauhallinen olo. Syön ehkä jotakin ja menen takaisin vuoteeseen. Yritän vielä nukahtaa ja toivon että rauha jatkuu myös kun herään toisen kerran tähän surulliseen aamuun. Siunaustilaisuus on Mäntän kappelissa kello 12.00. Sinne on kuolinilmoituksessa kutsuttu kaikki, jotka haluavat saattaa Erkkoa. Tilaisuuden jälkeen kokoonnumme tänne Honkahoviin muistelemaan Erkkoa suvun ja lähimpien ystävien kanssa.

Kanttori Sami soitti juuri. Minun on pitänyt soittaa musiikin valinnoista hänelle, mutta se on jäänyt. Aamulla Marketan kanssa todettiin, että antaa hänen päättää. Ammattimiehet tietää mitä pitää soittaa. Kerroin hänelle, että päätä sinä. Sami miettivänsä erilaiset musiikit kuin yleensä. Ei kai näitä pikkupojan hautajaisia niin hirveän usein täällä pienellä paikkakunnalla kuitenkaan ole. Pikkukaupungin etuja on jotenkin se, että täällä tuntee niin paljon ihmisiä. Tämä samainen Sami oli samalla kitaratunnilla minun kanssani. Siellä me takarivissä naureskeltiin yhdessä. Minä kysyin häneltä neuvoja, koska musiikin teoriani on puutteellinen.

Tänään piti olla näyttelyn lehdistötilaisuus. Ennakkoon, joskus kauan sitten laitoin, että tänä päivänä näyttely esitellään medialla. En ole lähettänyt varsinaisia kutsuja, mutta en ole perunutkaan tilaisuutta. Ehkäpä tänne ei ketään tule. Jos tulee, niin on näyttely 85 % valmis. . Sunnuntaista eteenpäin sitten eletään niin normaalia näyttelyelämää kuin mahdollista. Maanantaina varmaan esittelen lehdistölle tarvittaessa. Jos joku toimittaja lukee tätä, niin vaikkapa maanantaina kello 11.00.

Eilen illalla saatiin näyttely silla lailla valmiiksi, että lauantaina on vain Sakarin teoksen laitto.

Kavereita oli talkoissa ja Lenkkerin Ville ripusti oman huoneensa Hannelen avustamana. Tarjan ja Paulin kanssa pähkäiltiin Hetan piirustusten ripustamista ja ratkaisu löytyikin.Tarja maalasi screenin Hetan videoteokseen. Hannu ja Have rakensivat videotykille jalustan. Jaakko viimeisteli Hansin työn tekniikat. Nyt Anita ja Heta (siis ei Kuchka) laittavat remonttiroippeita pois. Kun se on tehty, niin sijoitan Kaija Kiurun teokset aulaan. Kaijan toinen kokonaisuus eli Koivikko ripustettiin jo tiistaina.

Illalla myöhään jutustelimme valoisasti tulevaisuudesta tyttöjen kanssa. Puhuttiin Erkosta ja mietittiin tulevaa. Kaikilla oli sillä hetkellä seesteinen olo ja tuntui hyvältä olla yhdessä. Erkon tietokone on meidän perheen entinen yhteinen kone. Sieltä löytyi vielä huimasti lisää kuvia. Olen joskus puhunut, että minulla on arkistoissa noin 20 000 kuvaa. Nyt siis löytyi vielä uusi aarreaitta. Tuhansia kuvia lisää. Nyt vasta on huomannut mikä kuvien arvo on. Niitä on rauhoittavaa tuijotella. Elävämmäksi ei Erkkoa saa. On tyydyttävä kuviin.

Aamupäivän on ollut internetyhteydet poikki. Siksi en ole saanut aamulla kirjoittamaani blogia laitettua. Tässä se nyt sitten on.

Eilen aamulla Marketta herätessään kertoi että hänellä on lohdullinen olo. Hän muisti kirkkoherran sanat välittömästi onnettomuuden jälkeen, kun hän sanoi, että niin monet rukoilevat puolestanne. Nyt olemme huomanneet, että näin se varmasti on. Rukoilevat, ajattelevat, surevat, elävät meidän kanssamme. Marketan aamu oli eilen hyvä. Minulla eilinen päivä oli pahin sitten tapahtuneen. Jos Marketalla oli lohdullinen olo, niin minulla oli lohduton. Tuntui että mikään ei auta. Ei itku, ei mikään. Kaikki tuntui turhalta. Sinnittelin läpi päivän töitä tehden. En saanut varmaan mitään aikaiseksi. Eikä sen ole väliäkään. Sainpahan päivän kulumaan. Illalla Pauli tuli käymään. Istuimme takkahuoneessa ja katselimme kuvia Erkosta läppärin näytöltä. Siellä pyöri lakkaamatta kuvasarja. Me laitamme saman sarjan pyörimään hautajaisissa. Niissä kuvissa Erkko on elävä poika, joka sai elää hyvän elämän.

Eilen ajattelin myös auttavani Marko Lampisuota näyttelyn rakentamisessa. Ajettelin maalaavani seinää. En auttanut Markoa. En maalannut seinää. En pystynyt. Onneksi ystäviemme tyttärellä Hetalla oli ensimmäinen työpäivä ja laitoin Hetan Markon avuksi. He saivat työn valmiiksi ja taas yksi palanen näyttelystä on valmiina. Tänään sitten pinnistellään illalla näyttelyä eteenpäin.

Rakkauslauluja kuunnellessa aina ajattelee niiden kertovan miehen ja naisen välisestä rakkaudesta tai kaipuusta. Niin ne on varmasti kirjoitetaankin. Pari päivää sitten Sonja kävi ostamassa Anna Puustjärven levyn. Ajattelin, että voisin kuunnella kaunista rauhallista laulua. Kun laiton ensimmäisen kerran levyn soimaan, niin purskahdin itkemään. Yhtään kertaa en ole ensimmäistä kappaletta voinut itkemättä kuunnella. Minulle se kertoo Erkosta. Jotenkin surussa ylipäätään tuntuu, että runoja, värssyjä, sananlaskuja ja muita lyhytilmauksia on helpompi lukea. Niistä on karsittu pois kaikki turha. Kirjotan tähän pari riviä laulusta Linnuton puu.

Nauruasi vailla

olen se linnuton puu

lehtiä täynnä

linnuton puu

Lämpöäsi vailla

olen vain ylpeä kuu

Loistavan kylmä

ylpeä kuu

kertosäe:

Jos kerrot rakkautesi

niin perille löytävä on tämä tie

Jos tahdot oksalleni

niin kasvatan viljavan paikan

Jossa linnuton puu

linnuton puu ottaa varsillensa

sinut asumaan

Tämä laulu kertoo juuri siitä tunteesta joka tällä hetkellä on. Ei vain auta viljavat paikat enää. Lintu ei palaa takaisin.

Vaikka eilen oli raskas päivä, niin ei sekään ihan koko aikaa sitä ollut. Välillä kuitenkin on hetkittäin hyvä olla. Samoin Marketan seesteinen aamu, vaihtui iltapäivällä raskaaksi , kun hän tajusi että tasan viikko sitten elämämme muuttui. Tasan viikko sitten onnettomuus tapahtui. Eilen Laura sattumalta oli liikennevaloissa, kun juna meni ohi. Hän odotti samoissa liikennevaloissa samaan aikaan tasan viikon myöhemmin. Valot eivät vaihtuneet vihreiksi. Oliko joku käynyt niitä jo ohjelmoimassa, vai onko vain sattumaa miten ne toimivat. Laura kertoi että samaan aikaan myös ambulassi tuli risteykseen. Hänellä oli outo tunne.

Tästä aamuisesta blogin kirjoituksesta taitaa tulla tapa. Viime tiistaista lähtien olen kirjoittanut joka päivä. Aamulla ennen kuin muut heräävät on omaa aikaa. Ajatukset pyörivät sekavina ja sitten ne alkavat pikkuhiljaa löytää suunnan kohti jotakin. Viikko sitten tiistaina maailma oli toisenlainen. Tämä maailma meidän kohdaltamme. Eilen illalla kuulin ja tänään vilkaisin lehdestä, että Atlantilla on sattunut suuri lento-onnettomuus. Monta sataa ihmistä on kadonnut. Lapsia, vanhuksia, isiä, äitejä, siskoja, veljiä. Samanlaista tuskaa kuin meillä. Ehkä vielä pahempaa. He eivät ehkä näe koskaan kadonnutta omaistaan. Ei ole hautapaikkaa, jossa voi käydä katsomassa. Joka ikinen päivä ympäri maailmaa kuolee ihmisiä tapaturmaisesti. Mietin aiemmin, että se että me olemme vielä elossa, on vain hyvää onnea. Muistan kuinka kerran ollessani ehkä 14-15 ikäinen ajoin polkupyörällä maantiellä hämärässä. Kuulin että takaa oli tulossa rekka. Yritin ajaa mahdollisimman reunaan. Menin liian reunaan ja kaaduin keskelle tietä. Sain kuitenkin hypättyä pois ja kaveri tai minä itse vetäisi pyöränkin pois. Ei tapahtunut mitään vahinkoa. Rekka jatkoi matkaa ja me myös. Vapisin vähän aikaa, mutta unohdin tapauksen. Sillon kyse oli myös sekunneista. Jos olisin jäänyt alle, niin Erkon onnettomuutta ei olisi tapahtunut. Erkkoa ei olisi olemassa. Erkko ei olisi saanut elää niitä 13 vuotta jotka hän nyt sai elää.

Eilen illalla tuli kavereita leikkaamaan Honkahovin nurmikon. Kolmella päältäajettavalla leikkurilla he jatkoivat sitä työtä joka jäi Erkolta kesken. Kaikki sanoivat, että on tässä vain paljon leikattavaa. Yhden miehen työhän se onkin kesäisin. Tänä kesänä se mies vain lopetti liian aikaisin. Eilen juteltiin Sonjan kanssa, että aivan mitä vain ajattelee, niin se kääntyy Erkkoon. Ei ole sellaista elämänaluetta, ettei se aina ennemmin tai myöhemmin käänny poikaamme. Nytkin yritin kirjottaa että elämä kuitenkin jatkuu ja nurmikko kasvaa, niin tämä juttu kääntyi. Eilen eräs ystäväni sanoi puhelimessa, että on myös lohdullista lukea, että kaikesta huolimatta näyttelyä tehdään ja arkea hoidetaan. Niinhän se on. Olemme myös saaneet viestejä paljon samanlaisen tilanteen kokeneilta. Siellä ohjeena on ollut että pitäkää kiinni elämästä. Arjen elämästä. Siitä jos päästää irti, niin asiat menevät vain huonompaan suuntaan.

Marko Lampisuo tuli eilen ja alkoi rakentamaan omaa teostaan. Tänään tulee Heta Kuchkan teos Fed ex:ällä amerikasta. Tuli mieleen että pitääpä kysyä kuriirifirman lähetiltä, että onko Hanksin Tomppa vielä teillä töissä? Muistatteko Cast away elokuvan, jossa Tom Hanks näytteli kyseisen firman työntekijää, joka jäi autiolle saarelle? Kuten huomaatte, niin surussakin vitsini ovat yhtä tyhmiä kuin ennenkin. Tänään tulee siis Hetan teos kuriiripostilla ja huomenna se laitetaan valmiiksi. Lenkkerin Ville tulee huomenna ja ripustaa oman osuutensa. Hautajaisten jälkeen lauantaina Sakari Kannosto laitta isoon saliin omansa ja siinähän se on. Valmis näyttely. Suunnitelmissa oli myös näyttelykirjan tekeminen. Tai painettu kirjanen, jossa on taiteilijaesittelyt, sekä kuvia tästä näyttelystä. Olisipa siihen tullut myös kuvia avauspippaloista jotka peruuntuivat. Valmiina on myös Helena Sederholmin artikkeli kirjaan. Kirja piti toimittaa tuoreena juuri tällä viikolla, mutta siitä jouduin luopumaan. Näyttely dokumentoidaan ja ehkä jopa kirjakin tehdään, mutta en tiedä painetaanko sitä. Ehkä se julkaistaan tällä meidän sivustolla? En tiedä vielä.

Olemme saaneet viestejä todella paljon. Emme ole vastanneet niihin. Niitä on niin paljon. Olkoon tämä väylä vastaus ja kiitos kaikkiin viesteihin. Luen ne aina moneen kertaan. Pienimmätkin sanattomat viestit lohduttavat ja olemme niistä kiitollisia. Tämä onnettomuus on selvästi koskettanut tuttuja ja tuntemattomia. Tämä on valitettavasti repinyt auki myös haavoja, jotka olivat ehkä varovasti umpeutumassa. Kuulimme että eräs vanha pariskunta, jonka poika oli jäänyt junan alle montakymmentä vuotta sitten olivat surreet hautausmaalla tiistan jälkeen pitkään. Meillä on varmasti edessä samanlainen tulevaisuus. Näitä onnettomuuksia sattuu tulevaisuudessakin. Jos maailma muuttuisi täysin turvalliseksi, niin silloin varsinainen elämä loppuisi. Elämä on riski.

Ihmisen psyyke on ihmeellinen asia. Olen sanonut ystäville ja tapaamilleni ihmisille, että tämä suruhan on ihan helvetillista, mutta luojan kiitos se ei ole sitä koko aikaa. Suru ja tuska menee aaltoina. Jos sitä kipeintä kipua olisi koko ajan, niin sitä ei yksinkertaisesti kestäisi. Joku on varmaan tutkinutkin, mitä luonnon rauhoittavaa ainetta elimistöön kehittyy ahdistuksen ja itkun aikana. Kun pahin aalto ja hysteerinen itku loppuu, niin välillä on jopa hyvin rauhallinen ja positiivinen olo. Olemme itkeneet paljon, mutta myös nauraneet. Olemme nauraneet Erkon jutuille ja tempuille. Olemme nauraneet myös muille asioille. Olen miettinyt paljon tunteiden purkamista. Olen miettinyt paljon, myös tunteiden kieltämistä. Me suomalaisethan olemme mestareita siinä, että tunteita ei saisi näyttää. Mies ei itke, on varmasti vieläkin jossain päin käytetty "kasvatusmetodi" kun pikkupoikaa itkettää. Ilo ja nauru on myös ollut Suomessa kiellettyjen listalla. Sanontoja jotka kieltävät ilon ja naurun on todella paljon, en vain muista nyt yhtään. En edes halua muistaa.

Heti onnettomuusiltana koitin tytöille kertoa, että itkekää, mutta myös naurakaa. Älkää kieltäkö itseltänne myöskään naurua. Pakahdetut tunteet ovat pahasta. Olemme noudattaneet tätä myös koko ajan.

Eilen kävimme Purnussa hekemassa videotykit. Katsoimme samalla myös näyttelyn siellä. Täytyy sanoa, että se Marja Kanervon kuratoima näyttely oli todella hyvä. Purnu on myös todella hyvä paikka rauhoittua. Laura sanoikin taas kerran, että hän haluaa jäädä Purnuun. Pyysin lupaa tulla joskus kesällä lämmittämään savusaunaa. Savusaunassa kylpeminen on erittäin rauhoittavaa. Savusaunan lämmittämistä voisi myös käyttää työterapiana. Siinä ikään kuin tehdään töitä, mutta suurin osa ajasta odotellaan puiden palamista. Viisi tuntia.

Kun tulimme Purnusta, niin talkoojoukko alkoi saapua paikalle. Juteltiin hetken aikaa ja sitten työt alkoivat. Näyttelyn valmistelu eteni niin hyvin, että en koe erityistä painetta sen suhteen. Näyttely on varmasti valmiina määräaikaan. Kaverit olivat talkoissa reilut neljä tuntia. Osaavia ihmisiä kaikki.

Edellisenä päivänä kun ajelimme Lapinlahdelta, niin sain tekstiviestin Hannulta. Siinä hän kysyi että haluaisinko lähteä hänen kanssaan melomaan. Vastasin heti että mielelläni. Hannulla oli talkoisiin tullessaan kaksi kanoottia katolla ja kun saimme työt tehtyä, niin lähdimme melomaan. En ole koskaan melonut, mutta arvelin että veden pinnalla lipuminen ja pienten koskien laskeminen on pakostikin rauhoittavaa. Lähdimme Honkahovin rannasta kohti Vilppulaa. Reitti on todella kaunis mennessään Joenniemen kartanon ohi kapeita salmia ja koskia pitkin. Jutustelimme meloessamme maailmanmenosta ja elämän ihmeellisyyksistä. Koko illan minulla oli erittäin levollinen olo. Lähetinkin Hannulle tekstiviestin: "Soimasuon kanoottiterapiahoito voittaa kaikki. Nyt on niin hyvä ja rauhallinen olo."

Kun on tällainen suru, niin minä olen reagoinut jotenkin niin, että en voi mennä esimerkiksi kauppaan ollenkaan. En vielä ole valmis kohtaamaan vieraampia tuttuja ihmisiä. Ihmisiä joita normaalioloissa tervehditään ja samalla vaihdetaan joitakin sanoja. Ylipäätään suuren ihmisjoukon kohtaaminen tuntuu vaikealta. Mutta meidän ei ole tarvinnutkaan juurikaan käydä kaupassa. Meille on siunaantunut ruokaa kaappiin koko ajan. Serkkuni New Yorkista lähetti ruokaa suuret määrät. Hän oli kuullut onnettomuudesta ja oli tilannut Mänttäläisestä ravintolasta meille ruokia. Olemme myös saaneet kaikenlaista hyvää juhlaruokaa kolmesta ylioppilasperheestä. Marketan vanha työkaveri toi pussillisen ruokaa. Nyt kun pikkuhiljaa ruoka alkaa jo maistua, niin olemme syöneet pelkkiä herkkuja.

Tiedän että tätä blogiani lukevat ystävät ja tuttavat sekä tuntemattomatkin. Yritän kertoa tässä, että vaikka suru on kova, niin se ei ole sitä koko ajan. Suru kasvattaa. Suru vahvistaa. Suru laittaa asiat parempiin mittasuhteisiin. Se mikä joskus on tuntunut tärkeältä, ei sitä välttämättä enää ole. Se mikä on tuntunut turhalta, onkin nyt tärkeää. En ole enää sama ihminen kuin ennen tiistaita. Toivottavasti olen parempi ihminen.

Erkko viime kesänä sateisena päivänä Purnussa. Sateisena päivänäkin välillä aurinko paistaa. Erkko kävelee tässä kuvasta ulos, joten tämä symboloi tätä hetkeäkin.

Kävin juuri hakemassa Hesarin vanhasta osoitteestamme. Siinä pitäisi olla Erkon kuolinilmoitus. Matkalla näin palomiehen, joka vei minut ja tytöt sairaalalle onnettomuuden jälkeen. Huomasin hänet paloaseman pihassa ja tunsin tarvetta käydä kiittämässä häntä. Juttelimme tovin ja hänkin oli edelleen hyvin järkyttynyt. Vaikka palomiehet ja muu pelastusväki ovat ehkä usein kohdanneet kuoleman, niin ei siihen varmasti totu kukaan.

Eilen kävimme Marketan kanssa viemässä anoppini takaisin Lapinlahdelle. Mummo tulee sitten taas hautajaispäivänä tänne. Lähdimme reissuun myös terapiamielessä. Autossa on hyvä jutella tai olla hiljaa. Huomaan, että onnettomuuden jälkeen olen tullut säikyksi myös auton ratissa. Pelkään myös kaikkien muiden liikenteessä olevien puolesta. Saatoin ääneen sanoa moottoripyöräilevälle pojalle, että ole varovainen sen vehkeesi kanssa.

Lähden kohta Purnusta hakemaa kahta videotykkiä. Tämä blogihan alunperin kertoo kuinka nykytaidenäyttely rakennetaan. Mitä kaikkea siihen kuuluu. Sen oli tarkoitus siinä rinnalla myös sivuta meidän perhettämme, joka on mukana näyttelyn rakentamisessa ja pyörittämisessä. Taisin kirjoitta banneriin että taide-elämästä ja elämästä. Nyt siihen kai pitäisi kirjoittaa vielä lisäksi, että kuolemasta. Kun kerroin illalla meneväni Purnussa pistäytymään, niin Laura kertoi lähtevänsä mukaan. Laura oli viime kesänä Purnussa lähes koko kesän kuten Erkkokin. Ostin Honkahoviin kaksi videotykkiä samalla tilauksella Purnun kanssa. Vaikka tänä vuonna emme Purnua pyöritäkään, niin yhteistyömme on vahva. Tukiaisen Heikki oli juuri onnettomuuden aikaan tuomassa näitä tykkejä meille. Jouduin Heikille puhelimessa kertomaan, mitä on tapahtunut. Heikki oli arvatenkin aivan järkyttynyt.

Tänään tulee kavereitani auttamaan, jotta saamme näyttelyn valmiiksi ensi sunnuntaiksi. Näyttelyn rakentuminen vaatii monenlaista rakentamista. Pauli ja Jaakko ovat olleet apunani miettimässä, mitä vielä pitäisi tehdä ja miten ja kuka sen tekee. Tavallisesti olisin ehkä itsekseni tehnyt nämä asiat ja välillä ehkä jotakin kaveriksi pyytänyt. Olemme saaneet todella paljon viestejä, että ihmiset voivat auttaa kaikin tavoin. Olemme myös tunteneet, että he ovat vilpittömästi sitä tarkoittaneet.

Olemme saaneet satamäärin erilaisia surunvalitteluviestejä. Tekstiviesteinä, sähköposteina, kukkalähetyksina, puhelinsoittoina.Ystävät, tuttavat, sukulaiset, vanhat kaverit vuosien takaa ja aivan tuntemattomatkin ihmiset ovat lähettäneet viestejä. Joka ikinen niistä on antanut lohtua meille. Välitän kaikki minulle saapuneet sähköpostit Marketalle ja päinvastoin. Puhelimeen emme aina jaksa vastata. Joskus vain on tunne ettei jaksa puhua.

Nyt juon kupin kahvia ja lähden ajamaan kohti Purnua. Kello on 8.33 sunnuntaiaamuna.

Tänään on koulujen loppumispäivä. Sonjalla on viimeinen päivä yläasteella ja Erkolla koulu loppui jo tiistaina. Marketta puhui puhelimessa Erkon opettajan kanssa ja hän oli kertonut kirjoittaneensa todistuksen jo maanantaina. Päätimme Marketan kanssa kehystää tämän viimeisen todistuksen. Sonjan piti pitää puhe päätösjuhlassa, koska hän on oppilaskunnan puheenjohtaja. Puhe oli valmiiksi kirjotettuna, mutta se jää pitämättä. Se olisi liian raskasta tällaisena aikana.

Tänään luin Aamulehdestä, että puomit tuohon Mäntän tasoristeykseen maksavat jopa yli miljoonan. Keskimäärin tasoristeysten puomien hinnat ovat 350 000 euroa per puomipari. Mäntän risteykseen puomit olisivat valmiita ensi vuoden syksyllä jos nyt tehtäisiin päätös.( Huom.ensi vuoden) Koska nämä nykytaidenäyttelyt vievät rahaa enemmän kuin tuovat, niin päätin tänä aamuna vaihtaa alaa. Teen avoimen tarjouksen että rakennan jouluun mennessä Mäntän keskustaan puomivarustuksen 880 000 Eurolla ja muihin Suomen tasoristyksiin 340 000 eurolla. Voisiko Mäntän risteyksessä aloittaa siitä, että joku kävisi nyt ohjelmoimassa niin, että silloin kuin juna on tulossa, niin jalankulkijoillekin palaisi punaiset valot? On aivan sama odottavatko jalankulkijat junan kulkua 8 metriä kauempana. Tämä operaatio maksaa noin 100 euroa ja voin maksaa sen heti. Sen jälkeen voisi edetä siten että kevyen liikenteen kohdalle laitetaan puomi. Risteyksen liikennevaloissa on ollut nyt sellainen ihmeellisyys että junaradan ja autojen valot ovat synkassa, mutta kevyen liikenteen ei.

Olemme Marketan kanssa puhuneet paljon tunteista. Meillä on suunnaton suru. Meillä on myös suunnaton ilo Erkon muistosta. Olemme miettineet, että milloin tulee viha? Olemme kysyneet milloin tulee viha Jumalaa kohtaan? Nyt meillä on hämmennys siitä, että tekikö Jumala virheen vai oikean ratkaisun, jota emme vain ymmärrä. Nyt näyttääkin siltä, että minun vihani meinaa kohdistua löperöitä lausuntoja antaviin virkamiehiin. Ihmiset antavat lausuntoja pelastaakseen oman nahkansa. Miksi ei voi sanoa, että voi hemmetti olemme olleet tyhmiä. Teemme kaikkemme, että asia korjaantuu. Miksi on se on niin vaikeaa?

Joku saattaa tätä lukiessa ajatella, että nyt taidehörhö ei tiedä rakentamisen kustannuksista yhtään mitää, vaan hädissään tekee tarjouksia. Olen kuitenkin elämäni aikana rakennuttanut paljon ja paljon halvemmalla kuin yleensä asioita tehdään. Olen myös huomannut miten paljo ilmaa on kaikessa rakentamiseen liittyvässä. Olen tosissani, kun sanon että teen nuo tarjoukset. Jäävillä voitoilla järjestän vielä taidenäyttelyitä.

Anteeksi että olen vihainen.

Aurinkoinen aamu. Saimme nukuttua olosuhteisiin nähden hyvin. Emme ole seuranneet mitä mediassa on onnettomuudesta kerrottu. Parista lehdestä olemme kuitenkin huomanneet, että tapahtuman kulusta on kirjoitettu selkeästi väärin. Jutut on tehty ilmeisesti heti onnettomuuden jälkeen ja poliisin tiedot tapahtumasta olivat vain arveluja. Kerron tässä miten uskomme onnettomuuden tapahtuneen ja uskon, että Poliisillakin on tällä hetkellä samanlaiset arvelut. Kirjoitan tämän sen vuoksi että lehtijutuista tulee kuva, että Erkko olisi uhkarohkeasti yrittänyt ennen junaa ja myöhästynyt. Me jotka tunnemme Erkon tiedämme, että Erkko on rohkea, mutta ei tyhmänrohkea.

Onnettomuutta seuraavana päivänä poliisi soitti minulle ja varmisteli asioita. Hän kertoi, että huhujen mukaan Erkko olisi kuunnellut musiikkia, mutta he eivät ole löytäneet soitinta eikä kuulokkeita. Kerroin, että Lauran viimeinen kuva Erkon lähdöstä Honkahovista oli sellainen, jossa Erkko laittoi nappikuulokkeet korviin ja hyppäsi pyörän selkään. Tämän Laura kertoi minulle ennen poliisin soittoa. Sanoin myös, että Erkko ei käyttänyt Mp3 soitinta, vaan musiikit on ladattuna puhelimeen, jota käytetään myös soittimena. Poliisi sanoi että he menevät uudelleen etsimään paikalle. Hän soittikin myöhemmin ja sanoi, että löysivät osia kuulokkeista. Puhelin löytyi heti onnettomuuden jälkeen. Ihmettelimme myös onnettomuuden jälkeen, miksi ihmeessä Erkko ei totellut liikennevaloja. Poliisi kertoi, että todistajana ollut nainen oli kertonut, että hän seisoi Erkon kanssa liikennevaloissa ja odotti. Valojen vaihduttua vihreäksi, Erkko hyppäsi pyörän selkään ja lähti. Kyseinen valojärjestely on todella omituinen. Maantien valot eivät ole synkassa rautatien valojen kanssa. Heti parin metrin päässä tien jälkeen on rautatien valot jotka olivat punaisella ja kellot soivat. Erkko ei musiikin kuuntelun takia enää kuullut kelloja eikä junaa. Tai jos huomasi, niin liian myöhään. Tai jos vaikka yrittikin jarruttaa, niin ei kerennyt pysähtymään muutaman metrin matkalla. Onnettomuus oli täydellinen vahinko. Erkon hyvä onni loppui siihen risteykseen.

Tuossa blogini alkutekstissä kirjoitan, että kirjoitan aina kun tuntuu. Nyt täytyy sanoa että tuntuu, ja todella kovasti. Blogi näyttelyn järjestämisestä muuttui yhdellä iskulla blogiksi hautajaisten järjestämisestä.

Tavallisesti tämä toukokuun viimeinen viikko tuntuu menevän niin nopeasti, ettei aika meinaa riittää mihinkään. Nyt aika ei kulu millään. Aika parantaa haavat, mutta kun aika ei kulu. Minun on pakko kävellä lähes koko ajan. Olin sitten sisällä tai ulkona. Koko ajan pitää tehdä jotakin. Kun tulee seesteisempi hetki, niin kyyneleet lentää valtoimenaan. Olen kieltänyt itseäni jossittelemasta, mutta silti koko ajan jossittelee. Onnettemuudessa oli kyse sekunnin osista. Jos Erkko olisi mennyt sekunnin ennen tai jälkeen, niin hän olisi selvinnyt naarmuitta. Jos perhosen siipi olisi heilahtanut jossakin juuri oikeaan aikaan. Jos joku olisi kävellyt hidasteena pyörätiellä. Jos ei olisi rakennustyömaata keskustassa. Loputtomiin vaihtoehtoja. Mutta kuten sanoin en jossittele. Se ei auta. Se ei tuo Erkkoa takaisin.

Olemme yrittäneet lohduttautua ajatuksella, että Erkko sai elää hyvän täyden elämän. Hän täytti juuri kaksi päivää ennen onnettomuutta 13 vuotta. Syntymäpäivä oli mukava ja illalla vielä istuimme yhdessä syömässä Honkahovin terassilla. Erkko oli onnellinen poika. Olimme paljon yhdessä perheen kanssa. Kaikki lomat on vietetty yhdessä. Syksyllä vielä usein anoimme ylimääräisiä vapaapäiviä, jotta Erkko pääsi meidän äijien kanssa metsälle pohjoiseen. Erkko on pienestä pitäen kulkenut mukanani metsällä. Hän malttoi olla hiljaa, kun oli sen tarve. Joskus saatettiin istua tuntikausia aivan hiljaa passissa. Joskus taas kävellään vaitonaisena koko päivä metsässä. Erkko osasi olla hiljaa, mutta läsnä. Me miehet puhuttiin jos oli asiaa, mutta jos ei, niin sitten oltiin hiljaa. Tuhannet muistot sinkoilevat päähän koko ajan. 13 vuotta täyttä elämää. Olemme miettineet, että tuossa iässä ei vielä ole kerennyt tulla suuria murheita. Sellaiset arkiset paineet tulevat myöhemmin. Onhan pienellä miehelläkin murheita. Voi olla painetta että saako sen lipun Metallican konserttiin. Tai lähtisikö mieluummin kavereiden kanssa uimaan vai isän mukana veneilemään. Mutta ne ovat sellaisia arkipäivän harmituksia. Onkohan näiden harmitusten tarkoitus kasvattaa ihmisiä kestämään valtavaaa surua? Ikäänkuin harjoitustehtäviä tulevaa varten.

Erkkolla oli katse tulevaan. Hän sanoi, että nyt on tulossa kaikkien aikojan kesä. Erkko oli ensimmäistä kertaa värvättynä koko kesäksi töihin. Hän oli Honkahovin nurmikonleikkausvastaava. Hän oli jo aloittanut työt ja lähti nimenomaan nurmikonleikkauksesta uimaan, kun onnettomuus sattui. Hänellä oli suunnitelma tehdä ahkerasti töitä ja viikonloppuisin mennä festareille yhdessä Lauran kanssa. Liput oli jo hankittuna kahdelle Metallican keikalle ja AC/DC:n keikallekin Marko sai järjestettyä meille liput. Erkon intohimona oli kuunnella musiikkia ja hän säästi ja osti levyjä.

Eilen Laura, Jonin ja Liisan kanssa imuroivat Erkon IRC-Galleriasta kaiken hänen kirjoittamansa päiväkirjat, kuvat ja muut siellä olevat Erkon omat tiedot. He kerkesivät tehdä sen juuri ennen kuin profiili suljettiin. Siitä tuli kokonainen kirja, jonka he tulostivat ja mapittivat. Sonja sitä vastoin kävi minun noin 20 000 valokuvan sekaisin olevan arkiston tietokoneelta ja keräsi sieltä kuvia Erkosta. Niitä oli onneksi paljon. Sonja kertoi, että oli lohdullista katsella kuvia pikkuveljestä. Minäkin välillä katsoin niitä, mutta kyynelten läpi ei nähnyt enää kohta mitään. Olin tosi onnellinen, että tytöt tekevät tällä tavalla surutyötään. Marketan ja vanhempiemme kanssa olemme järjestelleet hautajaisia ja muita käytännön asioita. Se pitää pään jotenkin kasassa. Välillä pysähdymme Marketan kanssa ja itkemme yhdessä ja ihmettelemme, miten tämmöistä voi tapahtua. Saamme voimaa toisistamme.

Tämä Erkon onnettomuus on koskettanut monia. Olemme saaneet surunvalitteluviestejä joka puolelta. Sukulaiset, ystävät, tuttavat ja tuntemattomat ovat mukana surussamme. Tytöt ovat saaneet viestejä nuorilta satamäärin. Ihmiset ovat lupautuneet auttamaan kaikin tavoin. Tieto siitä, että apua on saatavilla lohduttaa. Emme tiedä tarvitsemmeko apua. Emme tiedä miten tämä menee tästä eteenpäin. On vain elettävä näitä hitaasti kuluvia tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia.

Miten pienestä huonosta tuurista on kiinni, että onnettomuus tapahtuu. Toisin päin ajatellen, onko vain hyvää tuuria, että me ylipäätänsä olemme hengissä. Onnettomuus voi sattua milloin vain ja missä vain. Silloin kuin sitä kukaan ei voi arvata.

Erkko viime kesänä Purnun lähipellolla.

Perhettämme on kohdannut pahin mahdollinen suru. Poikamme Erkko jäi junan alle Mäntän keskustassa eilen ja menehtyi. Erkko oli iloinen veikko, joka odotteli jo tulevaa festivaalikesää.

Elämän on jatkuttava...vaikka väkisin. Näyttely aukeaa 7.6 kello 11.00

Avajaisjuhlia emme järjestä.

Sakari ja morsiamen kroppa sekä Sakarin poika Vähäkkälässä.

Täytän tänään 45 vuotta. Fyysinen oloni tuntuu aikalailla vanhalta. Jalkoja jomottaa ja oikea käsi on jotenkin hauskalla tavalla kipeä. Välillä se on aivan normaali ja välillä jumittuu outoon tervehdysasentoon. Älkää siis ihmetelkö jos kylillä ajan polkupyörällä ja morjestelen kaikille vastaantulijoille.

Tänään tulee Maria Stereo pystyttämään Honkahovin kahvioon oman teoksensa. Tulevat joskus neljän jälkeen. Pikkuhiljaa pala kerrallaanhan tämä näyttely tuntuu valmistuvan. Eilen aamulla heräsin todella aikaisin ja pääni selasi viikon kalenteria. Hälytyskellot alkoivat soida, että en kerkeäkään hakemaan Tervakoskelta Sakarin töitä. Sakari tuo osan teoksista itse tullessaan perjantaina, mutta lupasin hakea osan. Soitin aamulla Sakarille, että käykö että tulen tänään. Hän sanoi että tänään ei kyllä oikein käy. Hiukan aikaa keskusteltuamme se sitten alkoi jo käymäänkin. Sovimme että tapaamme Vähäkkälän vanhalla työväentalolla illalla seitsämän, kahdeksan aikaan. Koska olen aikalailla rampa tällä hetkellä, niin oli mukava lähteä ajelemaan keväiseen suomeen. Kuuntelin moottorin hurinaa ja omia ajatuksiani. Vasta Tampereen kohdilla laiton ensimmäinen kerran radion päälle. Tulin sovittuun kohtauspaikkaan ennen Sakaria ja pyörin vanhassa maalaismiljöössä ajatuksineni ja nautin olostani. Odottelu on aliarvostettua aikaa. Sukuni isän puolelta on kotoisin Janakkalasta, eli juuri noilta seuduilta. Jo ajaessani mutkaisia teitä, mietin oliko isäni isoisä Anton Lindholm joskus nuorena miehenä käppäillyt reppu selässä noita samoja uria. Onko ehkä käynyt joskus tansseissa juuri tällä työväentalolla, olisiko mahdollisesti joitakin kaukaisia sukulaisiani näissä taloissa edelleen. Sitten kohta Sakarin auto tulikin ja aloimme nostella hänen töitään autooni. Katselin samalla tätä vanhaa hienoa taloa ja sen ajan patinoimia seiniä. Melkein aloin taas haaveilemaan, että joskus minulla olisi sellainen paikka. Kun auto oli pakattu, niin heittelimme hyvästit ja sovimme että Sakari tulee perjanaina Mänttään ja pystytämme näyttelyn lauantaina.

Nyt kun näyttelyn loppukiireet painavat päälle, niin kirjoitusvirheideni määrä kasvaa entisestään. Olen pahoillani siitä. Uuno Turhapuro armeijan leivissä elokuvissa oli sketsi, jossa vääpeli kysyi kirjuriksi ryhtyneeltä Uunolta, että ettekö pysty kirjoittamaan nopeammin. Uuno siihen että kyllä pystyn herra vääpeli, mutta virheprosentti kasvaa. Sitten hän kirjoitteli, että äajvjä kjvaåoijawäij pajåpajäpj

Joku on joskus sanonut että sitten kun ei enää kolota mihinkään paikkaan, niin tietää olevansa kuollut. Ensi viikolla täytän 45 vuotta ja joka paikkaa kolottaa. Maalaushommat kolottaa käsiä ja nilkkakaan ei vielä ihan kympin kunnossa ole. Mutta onneksi ei järki paljon päätä pakota vai miten se oli.

Kannoston Sakari toi tänään yhden teoksensa valmiiksi tänne. Sakari on Purnussa kunnostamassa Aimo Tukiaisen lasikuituveistoksia. Katseltiin myös isoa salia johon Sakarin työt tulevat. Isossa salissahan on se suomen tai pohjoismaiden suurin yhtenäinen ikkunaruutu. Se on vaativa paikka monille teoksille, mutta heti jo huomasi, niin kuin arvelin etukäteenkin, että Sakarin työt ottaa kyllä tilan haltuun. Maisema ja teokset vieläpä täydentävät toisiaan. Pääsemme ripustamaan Sakarin töitä vasta viikon päästä, koska isossa salissa on vielä operettikonsertti 28.5. Eli toukokuun lopulle menee.

Nyt on se vaihe näyttelyn rakentelussa, että on koko ajan tunne että jotain olennaista on unohtanut tehdä. Päähän hypähtelee pieniä asioita jotka pitää muistaa hoitaa. Mitään aivan olennaista tuskin puuttuu. Se on vain se tunne, kun päässä on tuhansia pieniä juttuja jonottamassa. Eiköhän meillä kuitenkin ole taas kerran näyttely valmiina määräaikana.

Soittelin juuri äskettäin Mirjalle Purnuun ja hän kertoi että siellä oli juuri tiedotustilaisuus alkamassa. Eli ilmeisesti siellä on jo myös näyttelykin melkein valmiina. Tekisi melkein mieli tehdä tikusta asiaa ja käydä siellä pikimmiten vilkaisemassa. Todennäköisesti kuitenkin pääsen Purnuun vasta kun omat näyttelyt ovat valmiina.

Lauralla alkaa jo lukiossa vähän helpottaa ja hän on tullut maalariksi tänne Honkkikseen. Eilen Laura maalasi terassin pilarit ja nyt on menossa ulkokaide. Erkko leikkaa nurmikkoa nyt ja Sonja eilen. En tiedä mitä syntiä se on, mutta meillä käytetään lapsityövoimaa hyväksi. Ehkäpä heille pitää sitten jotain palkkaakin maksaa?

Pyhäpäivä keskellä viikkoa. Piti oikein pinnistellä ja muistella, että minkäs takia Helatorstaita vietetään. Oli minulla aavistus, mutta katsoin vielä googlesta. Wikipedian mukaan tämä kristuksen taivaaseen astumispäivä oli aiemmin yksi tärkeimmistä kristillisistä pyhistä. Mitenkähän on nykyään? Kuinka moni edes tietää/muistaa mistä on kyse? Tai jos tietääkin, niin ajatteleeko?

Olenko syntinen kun pyhitän päivän laittamalla Honkahovin seinää kauniinpaan kuntoon?

Sonja oli Helsingissä luokkaretkellä alkuviikosta. Heillä oli valinnaisena ohjelmassa vierailu, joko Eläintieteellisessä museossa, Ateneumissa tai Kiasmassa. Sonja aprikoi jo ennen lähtöä että valitseeko hän Ateneumin vai Kiasman. Juteltuamme hän päätyi Ateneumiin, koska ei ole siellä vielä ennen käynyt ja Kiasmassa tulee vierailtua lähes aina, kun käymme Helsingissä. Lapset käyvät siellä myös usein liikkuessaan pääkaupungissa keskenäänkin. Mukana ollut yläasteen uskonnonopettaja oli kysynyt Sonjalta että: "Sonja, lähdetkös sinä Ateneumiin vai Kiasmaan?" Sonja oli vastannut menevänsä Ateneumiin, johon tämä jo kohta eläkkeelle lähtevä opettaja oli todennut: " No hyvä, niin minäkin. Minä en menisi Kiasmaan vaikka aseella uhattaisiin. Siellä on sellaista roskaa." Sonja oli katsonut opettajaa haavi auki ja mennyt toisen opettajan luokse ja kysynyt että vieläkö voi vaihtaa. Hän menisi mielummin Kiasmaan menevään ryhmään. Oliko opettajan käytös huonoa huumoria, vai oliko tämä hyvä esimerkki asenteista, joita ihmisillä on edelleen. Tämä uskonnonopettaja loukkasi myös Sonjan omaa uskoa. Ei nykytaide meidän perheessä nyt sinänsä mikään uskonto ole, mutta opettajankin tiedossa on, että jonkin sorttinen elämänkatsomus se kuitenkin on. Meidän lapsetkin uskovat että nykytaiteella on merkitys. Meillä uskotaan että sen sisältö on tärkeää. Sonja osoitti uskoaan valitsemalla Kiasman. Ateneumin retki tehdään sitten omalla ajalla seuraavalla reissulla. Aiemmin kirjoitin, että ihmisiä saadaan näyttelyyn vain aseella uhkaamalla ja nyt tämäkin tuli todistetuksi. Sonja muuten kertoi, olipa jännää kiertää Kiasmassa, kun siellä oli niin paljon tuttujen taiteilijoiden töitä. Oli Anssi Kasitonnia, Veli Granöa, Jani Leinosta, Tuomas Laitista, Riiko Sakkista. Siis tyyppejä jotka tekevät sitä roskaa ,jota meilläkin aina esitellään. Mutta se roska on ah. Niin kiinnostavaa.

Katso myös Haihatuksen blogi.

Kaksi taiteilijaa tuli ja kolmen taiteilijan työt. Onko näyttelykirja avajaisissa valmis? Martta heitettiin veteen.

Eilen Jaakko Mattila ja Tuomas Laitinen tulivat ja toivat teoksensa. Samalla tuli myös kolme Sari Tennin maalausta. Viriteltiin poikien töitä koko ilta ja homma saatiin viimeistelyä vaille valmiiksi. Omalta kannaltani mukavaa oli että Jaakko ja Tuomas jeesailivat toisiansa ripusteluissa, joten minulle jäi työkalujen ja tarvikkeiden metsästely. Ripustusvaihe on aina näyttelyiden teossa se kaikista mukavin vaihe. Näyttelykokonaisuus alkaa loksahdella pikkuhiljaa paikalleen. Vielä on aavisteltava loppuja teoksia. Mutta jonkinlainen kuva lopullisesta näyttelystä on olemassa. Sanoin Jaakolle ja Tuomakselle hyvästellessä, että ei harmita yhtään, että kutsuin heidät näyttelyyn mukaan.

Eilen soittelin pitkä puhelun Henriikan kanssa. Henriikka Huunan-Seppälä on graafinen suunnittelija, joka on nyt muutaman vuoden tehnyt meidän kaiken graafisen ilmeen. Sovimme aikatauluista ja mitä vielä pitää tehdä ennen kesää. Näyttelykirja puristetaan kasaan viimeisellä viikolla ennen kesän avausta ja painoon se menee vasta avausviikonlopun jälkeen. Haluan kirjaan myös pari kuvaa avauspippaloista. Olen vuosien mittaan todennut, että parempi jos näyttelykirja on ehdottoman tuore, kuin että sen olisi oltava avajaisissa valmis. Kirjan elinkaari on kuitenkin pääasiassa näyttelyn jälkeinen aika. Näyttelykirja on käsinkosketeltava muisto menneestä näyttelystä.

Sunnuntaina laitettiin sitten Ms Martta veteen. Kerroin puhelimessa veljelleni, että tänään heitettiin Martta veteen. Petri oli hiukan ihmeissään ja oli vähän aikaa hiljaa. Sanoin sitten että siis laivani Martta. Ei vaimoni Martta. Sanomme Petrin kanssa usein Markettaa Martaksi. Teimme myös pienen kaudenavausristeilyn veneellä. Puuvene aina hiukan vuotaa ennen kuin rakoset turpoavat kiinni. Hyvin oli vene talvehtinut eikä vuotoa ollut paljoakaan. Oli se vaan todella mukavaa melkein kahden vuoden tauon jälkeen päästä ruoria pyörittelemään ja moottorin matalaa tasaista puksutusta kuuntelemaan.

Talon rapsutus ei riitä. On pakko päästä rapsuttamaan muutakin.

Veneen rapsutus on iloinen asia.

Työn vastapainona ihmisillä on usein harrastuksia. Ihminen joka työkseen istuu paljon kokouksissa, harrastaa usein myös sellaista suomessa erittäin yleistä ajanvietettä, kuin yhdistystoimintaa. Eli kokouksissa vietetyn päivän jälkeen mennään illalla harrastamaan kokousta. Juuri viimeisenä työnä voi kirjoitta kokouksen pöytäkirjan ja sitten menee harrastukseen kirjoittamaan pöytäkirjaa. Koska minä olen viime viikolla rapsuttanut Honkahovin seinää työssäni, niin päätin rentoutua viikonloppuna ja menin parin kaverin kanssa rapsuttamaan venettäni. Ms Martta on puinen vuonna -79 kustavissa rakennettu vene. Noin 8 metriä pitkä fiskari. Ostin sen neljä vuotta sitten ystävieni vanhemmilta. Ajelin pyörällä veneen ohi, kun se oli kaverini pihalla. Kerran kaverin anoppi oli rapsuttelemassa venettä näin toukokuussa ja pysähdyin juttelemaan. Katselin ja kiertelin venettä ja puoli smalltalkilla totesin että: "Tämä on juuri sellainen vene jonka minä haluaisin, jos joskus hankkisin veneen." Hän totesi siihen että:" Me olemme tätä juurikin laittamassa myyntiin." Naureskelin ajatukselle itsestäni puuveneen omistajana, mutta vene jäi pyörimään päähäni. Illalla totesin Marketalle ääneen että: " Näin muuten tänään veneen jonka ostaisin, jos joskus voisin hankkia veneen." jatkoin myös että eipä ole rahaakaan sellaiseen. Marketta totesi että haluaisinko tedella sen ja että mennäänkö katsomaan. Hänhän on pankissa töissä. Niinpä sitten äitienpäivän aamuna noin 4 vuotta sitten päätimme ostaa veneen. Jos ei veneen rapsutus, niin veneellä ajaminen hiljakseen järven selällä on hyvää vastapainoa työlle. Harrastus joka on periaatteessa hyvin tylsää on minulle parasta.

Viime kesänä en ajanut tällä ms Martalla yhtään tuntia.(Purnu) Puuveneen pitää kuitenkin päästä joka vuosi veteen, ettei se mene pilalle. Ettei veneen sielu turmellu. Viime kesänä tein sellaisen diilin Huotarin Markuksen kanssa, että hän hoitelee veneen veteen ja vedestä pois ja saa ajelle sillä kuin omallaan. Tänä vuonna minulla on tunne, että voisin päästä itsekin pari kertaa puksuttelemaan, joten teimme diilin, että Jaakon ja Markuksen kanssa yhdessä laitetaan vene kuntoon ja ajellaan sillä silloin kun ketäkin huvittaa. Eilen siis oli se työläin päivä kun veneestä rapsutellaan irtonaiset pohjamaalit, lakka hiotaan kevyesti ja sitten pohja maalataan ja kyljet lakataan. Sonja oli hiomassa lakkaosia ja minä raavin maalit pohjasta pois. M ja J laittelivat moottoria ja korjasivat hytissä olevia vikoja sekä sitten yhdessä maalattiin ja lakattiin vene. Välillä Hannele (Jaakon vaimo) toi meille kahvit ja jäätelöt ym. taukoeväät satamaan. Välillä meinasi usko pettää, että emme saa venettä veteen tänä viikonloppuna, mutta se on nyt vesillelaskua vaille valmis. Tänään illansuussa on meininki heittää vene veteen. Sillä pitää myös ajaa joitakin tunteja heti, jotta sen rakoset turpoavat paremmin. Puuvene aina vuotaa jonkun aikaa vesillelaskun jälkeen. Aurinko paistaa tosi kesäisesti. On hyvä veneilysää. Huomenna taidan töissä vähän rapsutellla ja iltapäivällä tuleekin jo taiteilijoita ja kesän näyttely n valmistuminen on askeleen lähempänä.

Ai niin. Kysyitkö miten jalkani voi? Kiitos oikein hyvin. Operaatio Jukola on edelleen tähtäimessä.

Välillä on pieniä vastoinkäymisiä. Mutta ennen avajaisia Honkahovi on entistä ehompi.

Eilisen päivän koittelin vain makailla sohvalla ja sähköposteja luin puhelimesta. Jossain vaiheessa vielä tuli jotenkin hirveän paha olo. Epäilin että aiheuttivatko särkylääkkeet mahdollisesti sen. Täytyy sanoa että jalka sökönä ja kokonaisvaltainen huono vointi, niin siinä oli vaikeaa pitää yleismielialaa korkeana. Välillä menin makailemaan ulkokiikkuun Honkahovin verannalle. Siellä sitten nukahdinkin hetkeksi. Isäni tuli neljältä ja lähdimme hakemaan hänen autollaan nosturia. Autossa on irrotettava vetokoukku ja se ei meinannut millään mennä paikalleen. Työnsi ja väänsin, mutta ei. Mentiin silti vuokraamoon ja siellä lainasin kumivasaran jolla mätkin sen paikoilleen. Pahoin pelkään että vaarin volvossa on tästä eteenpäin kiinteä vetokoukku. Siinä hakatessani koukkua vointini huononi entisestään. Mutta kun päästiin Honkahoviin ja söin anopin tekemää puuroa ja otin vieläpä pienet tirsatkin, niin jo vain siitä noustiin taas. Lähdin kuudelta laittamaan nosturia työvalmiuteen ja keräilin työkaluja valmiiksi. Puoli seitsemältä sitten tulikin jo Pekka, Topi ja Heikki sekä isäni. Pienen pähkäilyn jälkeen alettiinkin hommiin. Homma eteni oikein mukavasti, mutta lyhythän se ilta on.

Illalla sitten suihkuun mennessä otin jalastani ideaalisiteen pois ja hämmästys oli suuri, kun jalka oli turvonnut norsun jalaksi ja sinisiä raitoja oli molemmin puolin. Olisi ehkä sittenkin pitänyt vain maata koko päivä siellä sohvalla. Ilta ja yö menikin sitten kärvistellessä kipeän jalan kanssa. Otin tietenkin kuvan jalasta ja lähetin sen parille kaverille. Vellu vastailikin ja sovittiin että tänään menen hänen vastaanotolle ja se sidotaan oikein kunnolla. Voisihan se olla että varmin tapa olisi sitoa minut myös sänkyyn kiinni. Aion nimittäin tänään mennä vähän nosturilla rapsuttelemaan Honkkiksen katon rajoja.

Tämä saattaa mennä jo vähän sosiaalipornon puolelle, mutta laitan sen jalan kuvan kuitenkin tähän.

Viime vuonna jo aloitettiin seinän rapsuttelu.

Taiteilijoita saapuu alkuviikosta. Seinää rapsutellaan. Urheilija ei tervettä päivää näe.

Eilen Jaakko Mattila soitti ja kertoi että ovat Tuomas Laitisen kanssa tuomassa töitään ensi maanantaina. Hän kysyi vielä, että olisiko muita tulossa silloin Helsingistä. Sanoin että Sari Tennin työt voisi tuoda samalla, jos vain mahtuu. Maanantaina siis näyttely nytkähtää taas ison askelen eteenpäin. Heta Kuchka on residenssissä New Yorkissa ja olen hänen kanssaan sähköpostitse yhteyksissä. En vieläkään tiedä mitenkä hänen työnsä saadaan sieltä tänne. No teknisesti se on todennäköisesti DVD-levy, joten eiköhän lentorahti kiikuta sen kätevästi perille.

Tänään Leijonia tulee rapsuttelemaan Honkahovin seiniä. Tarkoituksena on kevään aikana jatkaa siitä mihin viime keväänä maalari homman lopetti. Silloinhan tuli pieniä takaiskuja maalauksessa, mutta niistä selvittiin. Honkahovia maalataan ulkoa päin niin pitkälle kuin taas keretään. Lähden kohta hakemaa rapsutusvälineitä rautakaupasta. Illan suussa pitää käydä hakemassa konevuokraamosta nosturi, jolla päästään maalaamaan ja rapsuttelemaan yläosia.

Eilen illalla sattui pieni takaisku. Olin suunnistamassa ja homma eteni mielestäni hyvin. Leimasin ensimmäisellä rastilla ja otin suunnan kohti kakkosta. Suunnittelin reitin siten, että osan matkaa juoksen soratietä pitkin. Tie löytyi helposti ja lönkyttelin sitä. Juostessani aloin lukea karttaa ja suunnittelin miten pääsen pusikkoalueen läpi rastille. Silloin aivan yhtääkkiä huomasin lentäväni ilmassa. Lensin aivan suoraan tielle ja ensimmäisenä kipu tuntui kämmenessä, kun joku kivi upposi siihen. Samalla tunsin viiltävää kipua vasemmassa nilkassa ja samalla tajusin että tämä kisa on nyt tässä. Mielessäni myös laskin paljonko on aikaa Jukolanviestiin ja kuinka paljon mahdollinen vamma vaikeuttaa näyttelyn pystyttämistä. Otin jalastani kengän pois ja painoin turpoavan nilkan viileään sammaleeseen. Istuskelin ja valitin siinä joitakin minuutteja, kun paikalle tuli iäkäs suunnistava herrasmies. Hän pysähtyi ja minä sanoin että jatka vaan ei tässä mitään hätää. Kohta paikalle tulivat Sonja ja Erkko sekä Anna-Martta. Sonja sanoi että he auttavat, mutta käskin heidän jatkaa. Sanoin linkuttavani tästä maalialueelle. Niinpä sitten paljaalla jalalla hyvin hitaasti nilkutin lähtöpaikalle. Siinä keräilin sympatioita ja samalla lapset jo tulivatkin omalta lenkiltänsä. Äkkiä autoon ja ajamaan kohti Mänttää.Onneksi vanhassa autossamme on automaattivaihteet. Soitin matkalta Vellulle ja sain ohjeita jalan hoidosta. Kylmää ja jalka ylhäällä koko illan. Siinäpä se ilta meni mukavasti Euroviisuja katsellessa ja jalka paketissa.

Meillä olisi ollut bändin treenit, mutta ne jouduin perumaan.

Aamulla otin buranan heti kun heräsin ja nilkutin tänne Honkahoviin. Nilkassa on puolikkaan tennispallon kokoinen sininen patti ja jomottelee mukavasti. Olen tässä toimistohommeleita tehnyt eikä se jalka niihin hirveästi vaikuta. Illan rapsutustalkoot vähän harmittaa, kun on kiusallista jos itse ei oikein voi osallistua. Toisaalta enhän minä sitä seinää ajatellut jalalla rapsutella.

Äitienpäiväkukkia

Kesä on yhtä rock´n rollia. Toukokuu on lämpimien elokuun iltojen juhlaa.

Marketta täyttää tänään jo 20. kerran 25 vuotta. Illalla meillä on varmaan kakkukaffet tiedossa.

Aamulla heräsin kello 06.08 kun Sonja seisoi verkkarit päällä sänkyni päässä ja sanoi että lähdetään. Olin illalla luvannut että lähdemme aamulenkille kello kuudelta. Vartin yli kuusi sitten olin jo lenkkikamppeissa menossa Sonjan kanssa metsään. Käveltiin Joenniemeen ja juostiin sieltä takaisin. Aamulenkki on karvas lähdettäessä, mutta niin makoinen sieltä palattaessa.

Eilen äitienpäivänä annoin kaikille äideille. (Marketalle, äidilleni, anopilleni sekä veljeni Petrin vaimolle) pölyhuiskan lahjaksi. Näitä värikkäitä pölyhuiskia ostin huutokaupasta lauantaina sylillisen. Olin siellä meklarina ja laitoin myyntiin kasan aivan uusia pölyhuiskia. Lähtöhinnaksi määritin 5 euroa. Kukaan ei tarjonnut mitään, joten huusin ne itselleni lähtöhinnalla. Värikäs pölyhuiska käy mielestäni myös erittäin hyvin äitienpäivälahjaksi. (ehkä vain minun mielestäni?)

Kesällä on Honkahovissa enemmän rockmusiikkia kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Avajaiset ovat sellaiset mukavan rockhenkiset. Kolme esiintyjää soittaa terassilla pitkin iltaa. Näyttelyä käydään valillä katselemassa aivan rauhassa. Taas mennään seuraavaa esiintyjää kuuntelemaan jne. Avajaiset alkavat kello 18.00 6.kesäkuuta. Ensin katsellaan näyttelyä ja samalla terassin puolella jo Dj Ewald jo virittelee vehkeitään. Hän on luvannut soittaa aina esiintyjien välillä todella monipuolista musiikkia. Kello 20.00 aloittaa illan yllätysesiintyjä. Tämä illan avausvieras on ehkäpä kaikille vieraille tuttu artisti. Seuraavaksi lavalle astuu Tero-Petri yhtyeineen. www.tero-petri.com . Ja aivan viimeisenä kun porukat jo väsähtää ja virvoittavia juomia on nautittu riittävästi.. Vanhukset ja lapset ovat poistuneet nukkumaan.. Silloin äänentoistolaitteistosta saattaa kuulua vaikkapa... TERVETULOA...... Venäläiseeeeeeeeeeet!

Eikä tämä Honkahovin Rockkesä tähän lopu. 4.7 Paikallinen uudelleen henkiin herätetty elävänmusiikin yhdistys MELU on organisoimassa Honkahovin terassille Meluterassi nimistä tapahtumaa. Tapahtuman tarkoitus on olla leppeän letkeä kesälomakauden avaus. Iltapäivällä kuunnellaan lähes akustisesti soitettavaa hyvää musiikkia. Nautitaan kesästä ja luonnosta. Pääesiintyjänä tapahtumassa on Harri Marstio. Tarkempi ohjelma julkaistaan hiukan lähempänä tapahtumaa.

Nyt on aika muistella elokuun pimeneviä iltoja. Toukokuussa on aivan hirveästi syntymäpäiviä, niin väkisinkin silloin tulee myös elokuun lämpimät, mutta pimeät illat mieleen. Eilen oli ystäväni Paulin syntymäpäivä, tänään Marketan. Parin päivän päästä sisareni Annen. Erkon syntymäpäivä on 24. päivä ja omani 26. päivä. Seijallakin on muistaakseni 27.päivä. Toukokuu on siis yhtä elokuun lämpimien öiden juhlaa.

Aseella uhkaamallako?

Teos napsahti auki keskellä yötä. Miten saisi ihmisiä näyttelyyn? Huutokauppaa.

Heräsin aamulla kello 4 kun pääni prosessoi Tom Engblomin työtä. Jotenkin se teos napsahti kokonaisuudeksi päässäni vasta nyt. Olen aina opastaessani näyttelyjä kertonut, että joskus joku teos voi aueta vasta monen päivän päästä esimerkiksi keskellä yötä. Ei minulle oikeasti ole koskaan ennen ihan näin konkreettisesti teos napsahtanut auki keskellä yötä. Mutta en siis opastaessani ole kuitenkaan puhunut palturia.

Torstai-iltana olin Leijonakokouksessa ja siellä Tuula Karjalainen puhui kesän kuvataideviikkojen näyttelystä. Uskon että on tulossa oikein hyvä näyttely sinnekin. Keskustelussa sitten jutustelimme ja pohdimme myös nykytaiteen kohtaamisesta ja tulkitsemisista ja myös siitä miten saisimme ihmiset, jotka ei koskaan käy katsomassa nykytaidetta, tämän kiinnostavan lajin pariin. Onko se ujoutta, pelkoa vai mitä? Mäntässäkin lukemattomilla ihmisillä on varma käsityn siitä mitä nykytaide on, mutta he eivät ole koskaan käyneet näyttelyssä. Eräs mies joitakin aikoja sitten halventaakseen minua sanoi että: "Nykytaide on sitä että on kusiset kalsarit kasassa. Sitä on nykytaide. Minäkin voisin sitä tehdä." Mistä tämmöinen teos on tämän miehen päähän tullut?

Kun pohdimme torstaina miten saisimme ns. maallikot näyttelyyn, niin minä ehdotin että ehkä vain aseella uhkaamalla. No koitetaan kuitenkin ensin jotenkin houkuttelemalla. Sehän on vain kuitenkin todettava että noin 95% suomen kansalaisista, tämä meidän nykytaiteemme ei kiinnosta pätkääkään. Mutta optimistinen mieleni on siitä tyytyväinen, että niitä muutamaa prosenttia tämä sitten kiinnostaakin todella vahvasti.

On lauantaiaamu ja kohta lähden huutokauppaan tuohon viereiselle lopetetulle koululle. Sieltä saisi varmasti edullisesti erilaista koulutarviketta. Pöytiä, tuoleja, liitutauluja ym. Tällä kertaa en kuitenkaan varmasti osta mitään, koska olen huutokaupassa meklarina. En oikein tiedä miten mustapekka jäi taas käteeni, mutta lupauduin hommaan. Toisaalta en ole koskaan ennen ollutkaan ja janoan aina uusia kokemuksia ja pientä kusessa olemista. Mistä sitä tietää vaikka se olisikin unelmieni homma. Ensimmäinen... toinen jaaaaaaa kolmas kerta. Liitutaulu on myyty tälle punakalle herrasmiehelle.

Tom kuvaa ulkoa sisälle päin

Näyttely valmistuu taiteilija kerrallaan. Jouduin nöyrtymään tosiasioiden edessä.

Tomppa tuossa juuri lähti kohti Keravaa. Näyttely tuli valmiiksi. Nyt puuttuu enää 10 taiteilijan työt. Illalla Vellu ja Marko tulivat kaveriksi kun kannettiin se painavin työ ylös. Betoni on kyllä mielenkiintoinen materiaali. Ei millään uskoisi miten painavaa se on. Illalla katsottiin Tompan kanssa meillä Suomi- USA- ottelu, eikä siitä sitten sen enempää. "Kotimatka pitkä on ei vastaan tulijaa.. "

Aiemmin uhosin, että vaikka apurahaa ei tulekaan, niin silti järjestämme Tanssi-, ja Performanssiviikonlopun. Olen tullut pikkuhiljaa toisiin ajatuksiin. Talous näissä hommissa on aina tiukkaa, mutta vaikka kuinka pienellä koittaisi järjestää, niin tuhansia euroja palaa rahaa siihen että, noin 100 hengelle järjestää korkeatasoisen tai sanoisinko, jopa huipputasoisen kulttuuritapahtuman.

Tänä aamuna ajatus oli selkeänä päässä ja soitin vielä Kainulaisen Pekalle ja Tukiaisen Mirjalle ja sanoin että taitaapi olla tällä kertaa syytä nostaa kädet pystyyn ja perua meidän osalta tapahtuma. Mirja järjestää silloin sunnuntaina 26. 7 Nykytanssitapahtuman Purnussa, mutta se lauantai Honkahovissa on nyt unohdettava.

Olen näitä erilaisia tapahtumia vuosien saatossa järjestänyt ja vaikeitahan ne ovat. Viime vuonna esimerkiksi oli todella hieno Jazz-ilta jossa soitti Ira Kaspi ja Peter Engberg duo. Tupa oli täynnä ja lipun hinta oli 15 euroa. Me laitettiin sitten toinen 15 euroa / kuuntelija. Tämmöinen toimintahan on todella mukavaa, mutta ei siihen oikeasti ole kenelläkään yksityisellä ihmisellä varaa. Siispä tänä vuonna ei ole Jazzia, ei Tanssia eikä Performanssia.

Mutta taidenäyttely on ja vieläpä näyttäisi tulevan erittäin hyvä sellainen. Avajaispippaloissa 6.6 on hienoja musiikkiesityksiä ja muutenkin aivan varmasti tunnelma katossa. 4.7 on myös Melun järjestämä konserttitapahtuma Honkahovin terassilla. Sinne on värvätty myös hyviä esiintyjiä. Eli tällä kertaa mennään enemmän Rockmeiningeillä nykytaiteen rinnalla.

Pekan kanssa puhelimessa jutellessamme päätimme kuitenkin että vielä jonakin päivänä, jossakin muodossa ja jossakin paikassa järjestämme tapahtuman. Se on siis vain ikäänkuin tilapäisesti pakastettuna. Laitoin juuri myös sähköpostiviestin mukaan lupautuneille Performanssitaiteilijoille tapahtuman peruuntumisesta.

Taitaa muuten olla ensimmäinen kerta, kun vedän hihnat kiinni jonkun tapahtuman järjestelyissä. Kun opiskelin kulttuuritapahtuman järjestämistä,joskus aikoinaan, niin siellä oli opettamassa Seppo Vesterinen (juuri niin sama mies joka on HIMin ja Rasmuksen manageri) Hän sanoi että jossakin vaiheessa pitää tehdä se päätös, että järjestetäänkö tapahtuma vai ei. Mulla meni vissiin näin pitkään kunnes uskalsin tehdä kielteisen päätöksen. Olisi ehkä pitänyt tehdä joskus aimminkin??

Aurinko paistaa ja nyt kohti uusia seikkailuja.

Viime kesänä taidetyöläinen Aaron Heino tositoimissa.

Mikä se on taidenäyttelyn järjestämisen suola? Entäs sokeri sitten?

Eilen kirjoittelin tiedotteen ja lähettelin sitä eri tiedotusvälineille. Tärkeinpänä siinä oli taiteilijalista ja vähän ajatuksia siitä mitä on mielessäni ollut kun taiteilijoita olen kutsunut. Aamulehdessä ainakin näkyi tänään olevankin jo ote tiedotteesta.

Huomenna sitten tulee seuraava taiteilija eli Tom Engblom Rovaniemeltä. Tomppahan on asustellut pohjoisessa jo todella pitkään, vaikkakin on alunperin jostakin etelämmästä kotoisin. Huomasin tuossa taiteilijoiden kotipaikkoja laitellessani tiedotteeseen, että suunnilleen puolella kotipaikka on tällä hetkellä Helsinki ja toisellä puolella ei ole. Oikeastaanhan näihin pitäisi aina laittaa että syntyisin paikasta x ja nykyinen asuinpaikka y. Jotenkin korostuu aina liikaa se pääkaupunkiseutu, kun oikeasti harvoin taiteilijat ovat sieltä syntyisin tai siis ovat oikeita stadilaisia. Taiteen tekemiseenhän sillä ei oikeasti ole hirveästi merkitystä millä paikkakunnalla nukkuu yönsä. Vai onko? Tai että millaisessa kaupungissa viettää aikaa yksin työhuoneella. Monasti kuulee puhuttavan että on enemmän esillä kun asuu Helsingissä, mutta joku Junttilan Helena on tehnyt oikein hyvää uraa taiteilijana vaikka asuinpaikka on edelleen lähes tuhannen kilometrin päässä pääkaupungista.

Eilen laittelin viestejä muutamille kavereille, koska tarvitsemme hiukan nostoapua Tompan töiden kantamisessa Honkahovin yläkertaan. Tai oikeastaan yksi työ painaa noin 100 kiloa. Viidelle laitoin viestin ja kolme heistä pääsee avuksi. Tämmöistä tämä aina on että joutuu kavereita vaivaamaan. Mutta saavatpahan nämä maallikkokaveritkin kouriintuntuvaa kosketusta taiteeseen. Monastihan ajatellaan että nämä kulttuurihommat ovat sellaisia hienoja töitä, joissa punaviinilasi kädessä filosofoidaan taiteen merkityksistä ja analysoidaan teoksia loputtomiin. Ainakin näin pienessä mitassa taidenäyttelyn järjestäminen on tavaroiden kantamista, rakennustöitä ja asioiden teknistä pohdintaa. Voihan se tietysti ollakin, että jotkut kollegani ovat pystyneet tai osanneet järjestää asiansa fiksummin. Toisaalta kuolisin tylsyyteen, jos välillä ei pääsisi harjoittamaan taidekuntoilua oikein tosimitassa. Taide siten että välilevyt vinkuu ja otsasuonet pullistuu on elämän suola... ja sokeri.

Väsynyt ylioppilas.

Erään perinteen syntyhistoria lyhyesti.

Mistä perinteet syntyvät? Miten ihmiset alkoivat kokoontua tiettyinä päivinä tietteyihin paikkohin?

Kun tulimme Mänttään 90-luvun alussa, niin ensimmäisenä Vappupäivänä lähdimme Marketan ja lasten..korjaan lapsen kanssa katsomaan minkälainen Vappurieha on vanhassa teollisuuskaupunki Mäntässä. Kävelimme halki aution kaupungin, torin nurkalla oli pari masentuneen näköistä VPK:laista myymässä vappupalloja vaikka ei ollut asiakkaitakaan. Olimme hämmentyneitä, olihan Helsingissa vappupäivänä ihmisiä liikkeellä kuin meren mutaa. Päätimme sitten mennä ravintolaan syömään jäätelöt ja ehkä yhden oluenkin voisi siemaista. Ravintolat olivat kiinni. Myöhempinä vuosina sitten kehittelimme Hevosen hakijan hatutuksen, josta aiemmin jo kerroinkin. Vuonna 2004 hatutuksen jälkeisissä pippaloissa juuri Marketan kanssa kerroimme tuosta ensivapustamme Mäntässä. Aloimme yleisesti puhua myös että voisi mennä Vappupäivänä piknikille keskustaan ja josko siitä tulisi sitten myös sellainen yleismänttäläinen perinne. Mietimme paikkaa keskustassa ja olisiko se vaikkapa kirkkopuisto? Sitten pidempään Mäntässä asuneet kaverimme sanoivat että Valkoisen talon edustalla on sellainen kukkula jossa on hyvä viettää päivää. Päätimme siis että jo heti seuraavana päivänä, satoi tai paistoi, niin viritämme piknikvarustukset kukkulalle. Jostakin kuulimme että sattumalta Vilppulan mieslaulajat laulavat museon rappusilla.

Niinpä sitten kello 12.00 vappupäivänä viritimme vilttimme. Ihmisiä oli paikalla konserttia kuuntelemassa ja moni kävi meitä jututtamassa ja sanoi että ideahan on hyvä. Seuraavana Vappuna sitten taas oli joitakin ihmisiä enemmän. Tänä vappuna oli jo siis 6. piknikvappu ja ohessa olevasta kuvasta näette mitenkä uusi perinne on syntynyt.

Hevosenhakijan hatustusta Vappuna 2008

Vappublogi

Aurinko paistaa ja on Vapun aatto. Vappunahan on suomessa vain kahdenlaista säätä. Joko paistaa aurinko lämpimästi tai sitten sataa räntää. Poliisi pitää enemmän räntäsateesta. Meille ei oikein tämä auringonpaiste sovi. Suomessa on kuollut satoja ihmisiä sen takia koska juhannuksena tai vappuna on paistanut aurinko. Kaamoskansa sekoaa auringonpaisteesta. "Mihinkä se teidän Kalervo oikein kuolikaan silloin 10 vuotta sitten?" "Kuolinsyyntutkimuksessa selvisi että todellinen syy oli liian hyvä Juhannusssää."

Vappu on samanlainen kuin vappupallo. Aattona pallo liikkuu iloisesti ja on täynnä ladattua energiaa. Vappupäivänä osa palloista alkaa jo kurtistua eikä energia riitä enää ylöspäin. Jotkut pallot jaksavat samalla voimalla vielä vappupäivänkin, mutta ennemmin tai myöhemmin jokaikinen pallo kuitenkin rupsahtaa. Meitä ilahduttamaan suunniteltu huipputuote: -serpentiini- on myös jo viimeistään toukokuun toinen päivä silkkaa roskaa. Minulla on ollut viime vapusta lähtien Vappupalloja ja serpentiinejä roikkumassa tässä työpisteeni takana. Ne näyttää siinä vähän irvokkaalta, mutta eipä tänään tarvitse virittää uusia.

Yhtenä vappuna joskus 80- luvun loppupuolella Helsingissä muille kavereillemme riitti vapunjuhlinnaksi pelkkä vapun aatto. Minä lähdin kuitenkin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Johnyn (Kari Sonninen) kanssa Ullanlinnanmäelle. Kiertelimme aikamme siellä krapulaisia ylioppilaita katselemassa ja sitten päädyimme Cafe Ursulan eteen merenrantakaiteelle istuksimaan. Kaivoin repusta jättikokoisen mustan elyseepullon. Istuimme vastakkain kaiteella ja juttelimme kaikenlaisia nuoreen elämään kuuluvia syvällisiä asioita. Päivä meni mukavast,i koska silloin oli Aurinkovappu. Seuraavana aamuna heräsin kotoani ja menin pesemään hampaintani. Tuijotin itseäni peilistä pitkään. Toinen puoli kasvoistani oli aivan punainen ja toinen normaalivärinen. Eli jos joskus istutte kaverin kanssa kaiteella vastakkain, niin kannattaa vaikka puolen tunnin välein vaihtaa puolta. Mereltä paistava aurinko on erittäin hyvin ruskettavaa laatua.

Meillä on täällä Mäntässä ollessa ollut sellainen Vappuaaton tapa kuin Hevosenhakijan hatutus. Ensimmäisen kerran olikohan se 12 vuotta sitten räntäsateessa Marketta kävi laittamassa Eemil Halosen veistokselle sydwestin päähän. Meillä oli pari kaveria kylässa ja me muut katselimme ikkunasta toimitusta. Siitä sitten alkoi perinne ja tänään tänne on jo tulossa 44 henkeä hatuttamaan hevosenhakijaa. Hattu vaihtelee vuosittain ja eri pariskunnat suorittavat hatutuksen. Hatutuksen jälkeen siirrymme sitten jatkopippaloihin jonkun kotia. Viime aikoina ollaan taidettu siirtyä aina meille. Siellä sitten syödään, juodaan ja lauletaan. Näissä kemuissa on aina ollut myös kaikkien lapset mukana. Minkähänlaisen hatun hevosenhakija saa tänään päähänsä?

Yksi Vappuuni kuuluva perinne on se että vanha opiskelukaverini Matti Kuiko soittaa minulle joka vappuaatto. Perinne on jatkunut siitä lähtien kun en enää ollut Helsingissä Vappuna. Välillä se on ollut ainut kontaktimme vuoden aikana, mutta silloin on kuulumiset vaihdettu. Yhtenä vuonna olin Vappua viettämässä Kuusamossa. Siihen aikaan ei ollut vielä kännyköitä. Matti oli onkimalla onkinut missä olen ja niinpä sain Vappuraportin Havis Amandalta suorana lähetyksenä.

Huomenna Vappupäivänä ei ilmesty kolumnia. Jos kuitenkin kolumnituttaa, niin voit lukea tämän uudestaan. Et ehkä kuitenkaan muista tätä aiemmin lukeneesi. Vai muistatko?

Sonjan ottama kamerakännykkäkuva

Mainitsin joskus aiemmin että harrastan mullan tehtailua. Maailmanlaajuisesta lamasta huolimatta multatehtaallani on raaka-aineesta ylitarjontaa.

Honkahovin kuntosali odottaa käyttäjiä.

Heräsin kello 04.00 kun laskeskelin päässäni tulevan näyttelykirjan sivumääriä. Se on jollakin lailla kevään merkki. Kuu Kiurusta on minulla sama kuin näyttelykirjan sivumäärä aamulla kello neljä. Kuu näyttelykirjan tarjouksesta kesään, puoli kuuta pystytyksestä, tiedotustilaisuudesta vähäsen, avajaisista ei päivääkään.

Vappu on jollakin lailla vedenjakaja näyttelyn valmisteluissa. Vuosirytmissä aika ennen vappua on sellaista suhteellisen vapaalla aikataululla tekemistä. Asiat virtaavat eteenpäin ja asioita heitellään ilmaan ja otetaan niitä välillä koppina takaisin. Vappuna voi vielä normaalisti elää ja rillutellakin, mutta vapun jälkeen kaikki toiminnot tähtäävät näyttelyn valmistumiseen. Ei se tarkoita sitä, että pitäisi jotenkin hullunlailla heilua, mutta niin vapaat, nukkumiset, urheilut ja rentoutumisetkin palvelevat sitä, että näyttelyt ovat valmiina silloin kun niiden kuuluu olla valmiina. Kaikista tärkeintä on se että taiteilijat voivat tulla pystyttämään silloin kuin heille sopii. Oli se sitten viikonloppuna tai vaikkapa yöllä. Aion ottaa myös ilon irti siitä, että aikaisempiin vuosiin nähden urakkani on paljon pienempi. Viime vuonna kun Purnu oli hoidossamme myöskin, niin taiteilijamäärä oli yhteensä 36 ja muutamalla taiteilijalla oli töitä molemmissa näyttelyissä. Taiteilijamäärä on suoraan verrannollinen kontaktointien määrään, sekä muistettavien asioiden määrään. Tänä vuonna taiteilijoita on 12 eli huh heijaa. En kyllä millään saa liian isoa stressiä aikaiseksi. Miettikääpä sitä että vuonna 1995 hoidettavanani oli kontaktointi 164 taiteilijan kanssa. Se oli muuten aikaa ennen kännykkää ja sähköpostia.

Vapun jälkeen laitellaan paikkoja kuntoon ja teiteilijoita ja teoksia alkaa pikkuhiljaa valua tänne Mänttään. Ripustukset tehdään sitä mukaa valmiiksi ja tarkoituksena on että näyttely on toukokuun loppuun mennessä valmiina. Aion myös urheilla enenevässä määrin. Tiistaisin käydä suunnistamassa ja äitini osoittamalla kuntosalillakin pitäisi käydä. Äitini nimittäin kehoitti minua hakkaamaan haloiksi yhden pöllipinon. Ei mikään suuren suuri. Sanoi vielä, että kun hakkaat ne niin ei tarvitse lenkille lähteä. Oikeassahan hän onkin. Ajatelkaapas miten paljon ihmiset polkevat energiaa aivan turhuuteen. Nauratti kun katsoin joku viikko sitten Helsingissa kuinka ihmiset näyteikkunan takana kävelevät ja juoksevat juoksumatolla. Siis ihmiset maksavat siitä että saavat juosta paikallaan.

Hemmetin hyvä akkujen latausmuoto on suunnistus.

Löysin kuvan Mäntän seudun eräpirkkojen sivuilta. Taitaa olla Susanin ottama.

Aloitin muutama vuosi sitten suunnistuksen, kun lapsemmekin sitä harrastavat. Olen toki koulussa ja armeijassa sitä harjoittanut jonkin verran. Pyrin siihen,että ennen Jukolan viestiä kävisin joka tiistai Eräpirkkojen tiistaikerhossa. Suunnistus on todella hyvä terapiamuoto. Saa liikuntaa ja samalla oppii nöyryyttä. Pahin vastustaja ja kilpailija on oma mieli. Joutuu koko ajan miettimään ratkaisuja ja kyseenalaistamaan aikaisempia. Olen ollut kahtena vuonna Jukolan viestissä. Molemmat kokemukset ovat parhaita urheiluelämyksiä koko elämäni aikana. Välillä metsässä on hirveästi ukkoja ja välillä olet aivan yksin. (Yleensä kun olen siellä ollut yksin, niin olen myös ollut eksyksissä) Tulevana kesänä viikko avajaisten jälkeen se taas on. Toivon pääseväni joukkueeseen.

Orkesterimme soittajat ovat ennen keikka yleisön seassa mutta kasassa.

Tämä päivä on ollut vähän keikan jälkeisen hypen rauhoittelemista. Nyt alan ymmärtää miksi rokkistarat kuolevat jo 27 vuotiaina. Onneksi olen jo kohta 45. Keikka meni mielestämmme erittäin hyvin. Tottakai pieni mokia ja sanojen unohduksia tapahtui, mutta meininki oli hyvä. Yleisöä peilinä käyttäen näytt,i että hekin olivat tyytyväisiä. Väkeä oli aikalailla 100 henkeä. Sehän tarkoittaa että tunnelma oli erittäin tiivis. Tupa täynnä on aina hyvä saavutus täällä periferiassa. Alamme kohta roudaamaan soittokamppeita pois ja viemme ne Peltolaan. Vappuaattona meidän tyhjässä talossa on Vappubileet johon tulee 44 henkeä. Siellä esiintyy tulevaisuuden legendaarinen orkesteri. Jii Käteinen ja ristipisto. Tämä on kyseisen orkesterin ensimmäinen keikka. Minulla on ilo olla tällä kertaa rockpoliisina yleisön joukossa. Sain juuri Hannelelta muutaman kuvan eilisestä keikasta ja laitan ne tähän. Huomenna taas siirryn nykytaiteen pariin.

Ajatukset tuppaavat pyörimään viikonlopun keikassa. Taideasiatkin hoituu koko ajan.

Vaari traktoroi ja Anita haravoi.

Tulin juuri puutarhatöistä. Aurinko paistaa ja kuivattaa puistoa miellyttävästi. Isäni on ajanut ruohonleikkurilla lehtiä kasalle ja me Anitan kanssa haravalla heittelemme ne sitten pressun päälle. Sieltä ne etenevät sitten kohti Honkahovin multatehdasta.

Aamupäivällä olen sähköpostitse tehnyt haastattelua viikon kolumnistivieraan kanssa. Huominen kolumni ei ole kolumni ollenkaan vaan pieni keskustelu rajatusta aiheesta.

Eilen illalla rakentelimme Iiron ja Jaakon kanssa lisää valo ja videosysteemejä. Metsäliiton levynjulkkarispektaakkeli saattaa joiltakin osin muistuttaa vaikkapa mediataideteosta. Eilen kun kokeilimme Keijolta lainattua savukonetta, niin sattui mukava juttu. Ensimmäiset säädöt tehtiin koneessa sisällä olevalla nesteellä. Loppupuolella kävin tankkaamassa koneeseen bändimme savunestettä, jonka Hannu joskus osti hämärissä olosuhteissa Keuruulaiselta parkkipaikalta. Myyjä oli pönttöä takakontista nostaessaan sanonut, että tämä on sitten taatusti tehokasta ainetta. Tankkasin siis savukoneen ja laitoimme vielä kerran valot ja videot päälle ja annoimme savun tupruta kunnolla. Oli se myyjä oikeassa. Tehokasta oli. Baarissa myyjät eivät näe asiakkaita eikä yleisö bändiä. Säädöt siis meni vähän uusiksi. Savu oli vieläpä hiukan viipyilevää laatua eikä oikein poistunut tuulettamallakaan. Hämyinen keikka siis tiedossa.

Kuten aikaisemmin olen kertonut, niin ensi kesän töistähän on valmiina jo yksi. Hans Rosenströmin tie. Olen testauttanut sitä täällä käyneillä ihmisillä ja poikkeuksetta teos on saanut erittäin hyviä arvioita. Siis erittäin. Teos tuntuu toimivan sekä taiteeseen enemmän perehtyneille, kuin myös maallikoille. Hans on tällä hetkellä Istanbulissa ja kirjoittelee aina silloin tällöin kuulumisia.

Keväisen päivän kunniaksi otin kameran mukaan ja lähdin kuvaamaan lintuja tuossa Mäntälahdella. Löysin naapuritontilta mielenkiintoisen rakennuksen.

Kesän ensimmäinen perhonen.

Katsoin juuri pari päivää sitten luonto-ohjelmaa ja siinä sanottiin että perhonen elää vain kaksi viikkoa. Otin kuvia tästä perhosesta. Hän ehkä maistaa elämänsä ensimmäistä mettä, eikä arvaa että jo kahden viikon kuluttua on kuollut.

Sorsia, joutsenia ja kaikenlaisia lentäviä kapistuksia on nyt liikenteessä.

Aivan tuossa Honkahovin vieressä yhdellä Mäntän hienoimmista tonteista on kuvassa näkyvä todennäköisesti jonkun arkkitehdin suunnittelema rakennus. Kävin koputtelemassakin, mutta heillä ei ollut ketään kotona. Tuolla kattoterassilla on mukava paistattaa päivää. Kas kun eivät ole vielä naapureita ymmärtäneet kutsua kattoterassipartyihin.

Hienon rakennuksen pihalla oli myös designhuonekaluja

Lenkkerin Ville kävi. Viime ja tulevan kesän taiteilijoiden kanssa olen puhunut puhelimessa. Keikka lähestyy. Apurahapäätös tanssiin ja performanssiin tuli.

Lava on valmis. Joku intoutuu performanssiin.

Eilen kirjoitin myös blogia, mutta joku ihmeellinen sähkökatkos hävitti kirjoittamani tekstin jonnekin maatakiertävälle radalle. Luonnollisesti lyriikkani eilen oli parasta mahdollista laatua. Yritän nyt muistella mitä tuolloin kirjoitin.

Lenkkerin Ville tuli yllättäen käväisemään maanantai-iltana. Hän oli käymässä Suomessa koska hänen kirjansa julkaistiin Helsingissä. Tämä kirja: The place of no roads on kuvallinen kertomus hänen kolmesta matkastaan huippuvuorilla olevaan autioituneeseen entiseen kaivoskaupunkiin. Mitä löytyy kaupungista josta ihmiset ovat häipyneet? Mitä ihmiset jättävät jälkeensä? Mitä ei viitsitä ottaa mukaan? Yksi mielenkiintoinen kuva on museosta ,jossa on täytetty aikuinen jääkarhu. Minkähanlainen keskustelu on ollut siitä otetaanko tämä jääkarhu mukaan? Vai onkohan se jätetty ihmetystä herättämään mahdollisille jälkeenpäin tulijoille? Ville katsasti Honkahovissa samalla myös tilan johon hänen valokuvanäyttelynsä tulee kesällä. Sumplailimme vielä vähän mitenkä hänen suhteellisen isot valokuvansa saadaan kulkemaan Tukholmasta Mänttään.

Jari Männistö soitteli eilen ja sovimme että hän tulee purkamaan viime kesäisen teoksen -Klapikas-A- . Teoshan sijaitsee Honkahovin puistossa ja se puretaan polttopuiksi. Tulevana kesänä kylven sokeripalan saunassa taidelöylyissä.

Eilen myös juttelin Sari Tennin kanssa hänen teostensa määrästä ja koosta. Lähetin hänelle maanantaina kuvia vielä hänen huoneestaan. Nykyään tämä on helppoa kun voi lähettää kuvia seinästä ja siihen upottaa vielä mitatkin. Ennen aina postiteltiin kopioita pohjapiirroksista.

Tämä viikko on mennyt aikalailla tulevaa keikkaa rakennellessa ja olemme myös parit treenit jo heittäneet Honkahovissa. Maanantaina olin taas sairaana, mutta illalla vähän huonohappisena kuitenkin vedin osuuteni treenissä. Täytyy sanoa että ei oikein mennyt hyvin. Jotenkin en kuullut mitään enkä osannut keskittyä.( Kuulemisongelman syy löytyi kyllä seuraavana päivänä ja se on tekninen) Hiotutti ja muutakin tutti. Eilen sen sijaan treenit meni hyvin ja itsevarmuus alkoi palata. En tiedä oliko vaikutusta myös sillä että Jaakko ja Iiro olivat rakennelleet melkoisen hienot lavavalosysteemit. Tänä iltana niitä vielä parannnellaan lisää. Lainasimme myös kontrollikaapit yhdeltä Mänttäläiseltä orkesterilta. Lavallakuulemisongelma poistui välittömästi.

Eilen se sitten tuli. Päätös Pirkanmaan rahastolta. "Ilmoitamme kohteliaimmin, että Teille ei ole myönnetty apurahaa Pirkanmaan rahastoon 10.1.-10.2.2009 jättämänne hakemuksen perusteella.
Pirkanmaan rahastoon saapui tänä vuonna 871 apurahahakemusta. Apuraha myönnettiin 78 hakijalle. Yhteensä Pirkanmaan rahasto myönsi apurahoina 782 500 euroa. Apurahat julkistetaan Pirkanmaan rahaston vuosijuhlassa 8.5."

Eli mitenkäs minä aiemmin kirjoitin: Mirja esittää tanssit ja minä performanssit. No ehkäpä me kuitenkin järjestetään tapahtuma ja toivon että taiteilijat tästä huolimatta tulee mukaan. Tarjoan heille palkaksi ruokaa, juomaa, majoitusta, hyvää seuraa, hienoja esityksiä, öö.. hauskaa aikaa yläpirkanmaalla..

Taidan itse mennä nauttimaan apurahaa tuonne vuosijuhlaan. Siellä tarjotaan varmaan taide-esityksiä ja toivottavasti jotain pientä syötävääkin. Voin siellä sitten kateellisena istua ja murjottaa kun meidän työtämme ei arvostettu apurahan arvoiseksi. Tämä on aivan varmasti kaikille apurahoja hakeville taiteilijoillekin tuttu tilanne. Mutta tämä on vain normaalia elämää tässä taidekentässä. Jos ei saada rahaa, niin sitten tehdään ilman rahaa. ..kele..

Levy on juuri ilmestynyt. Viisi puukkoa on levyn nimi.

Taiteilijalista on julkaisua vaille valmis. Soittokeikka lähestyy. Myydään multatehdas.

Eeva-Kaisa Jakkila ja Jussi Valtakari kävivät juuri täällä. Ovat menossa Saksaan näyttelyä tekemään. He ottivat mukaan muutaman Jussin työn. Rupateltiin niitä näitä ja mukavaa oli taas kerran. Pienenä salaisuutena voin valottaa että Eeva-Kaisa on yksi ensi kesän taiteilijoista. Hän on ainut joka oli mukana myös viime kesänä. Silloin hänen töitään oli Purnussa. Maanantaina laitan vielä hänen esittelynsä taiteilijaesittelysivuille ja siinä ne sitten ovat. 12 kesän 2009 taiteilijaa.

Raapaisen ensi viikolla myös tiedotteen medialle ensi kesän näyttelystä.

Eilen illalla Markon kanssa kasasimme Honkahovin kahvilaan lavan. Saimme lavaelementit lainaksi Pekilolta. Cafe Honkahovista tulee kyllä kätevästi sopivan intiimi pieni Rockklubi. Odotan pienellä jännityksellä ensi viikon keikkaa. Miten uudet kappaleet uppoavat elävään yleisöön? No. Uppoaahan ne. Kunhan saadaan rumpali takaisin pohjoisesta, niin heitetään viimeiset treenit ennen keikkaa. Kävin juuri hakemassa Hannulta uusia levyjä. Nyt niitä siis saa.

Täällä paistaa tällä hetkellä aurinko ja tuulee kylmästi pohjoisesta. Marketan kanssa on suunnitelmissa mennä haravointihommiin Peltolaan. Ehkä tuulta voi käyttää hyväkseen ja pöllyyttää lehdet naapurin pihalle? Oikeasti kerään aina lehdet huolella talteen lehtikompostiin ja teen siitä multaa. Olen lukenut että multa loppuu vielä joskus maapallolta. Voinkohan siis pelastaa maapallon jos teen 2 kuutiota multaa vuodessa? Peltolahan on myynnissä. Pitänee lisätä myynti-ilmoitukseen, että kauppa sisältää myös multatehtaan. Vai pitäisikö panna myyntiin multatehdas, johon sisältyy 300 m2 talo?

Tänään purettiin viimeinen työ Purnusta. Nyt on vuosi 2008 pulkassa. Pauno Pohjolaisen teos Pyhä Yrjö surmaa lohikäärmeen saateltiin kohti Kuopiota ja uusia seikkailuja.

2008 näyttelyn hautajaissaatto käynnissä.

Pauno and piece of art

Pauno yhden teoksen osan vierellä. Huomaa taiteilijan vaatetuksen yhteensopivuus teoksen kanssa.

Viimeisen työn purkaminen oli melkoista kulttuurikuntojumppaa. Koska maa on pehmeänä keväisen rospuuton vuoksi, niin kuskasimme teoksen osina 5 hallista Purnun portille. Meitä oli 6 miestä tässä roudaushommassa. Välillä piti jaksaa nostaa vähintään 20 kiloa enemmän kuin oma ennätys on.Eikös televisiossa pyörinyt joku aika sitten kulttuurikuntokoulu? Siinä ei ilmeisesti tarkoitettu ihan tätä samaa. Toisaalta voisi tehdä joskus ohjelmasarjan jossa näytettäisiin miten hemmetisti näissä taidenäytteyhommissa roudataan ja hikoillaan (ja kiroillaan). Mutta nyt teos on matkalla Paunon Kuopion varastoa kohti.

Lähden aivan kohta Iiron kanssa kohti Helsinkiä. Teemme metsästynäyttely haastatteluja pääkaupunkiseudulla. En tiedä kerkeänkö näyttelyitä katsastelemaan samalla, tuskinpa. Mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä tulee vastaan kun suuressa pienessä pääkaupungissamme kuljeskelee.

Casanova Harmi (Kassu)

Anoppia katsomassa Lapinlahdella. Ensi tapaaminen hevoseni kanssa.

Pitkänä perjantaina ajelimme Marketan kanssa katsomaan anoppia Lapinlahdelle. Kyläilimme hänen luonaan kirkonkylällä ja ylensöin koko ajan. Olimme Marketan kanssa anopin mökillä yötä. Mökki on noin 7 kilometrin päässä lapinlahden keskustasta. Soittelin jo menomatkalla vanhalle lukiokaverilleni ja sanoin että kävisikö päinsä, jos lauantaina tulisin katsomaan hevostani? Hänelle se kävi oikein hyvin. En ole tainnut kertoakaan, että minulla on lämminverivarsa kasvatettavana Lapinlahdella. No jos ihan tarkkoja ollaan, niin minä omistan tästä orivarsasta 1/50. Eli karkeasti ottaen varmaan yhden jalan polveen asti. Minusta tuli reilu vuosi sitten hevosenomistaja, kun tämä vanha ystäväni Markku, jolla on vaimonsa kanssa hevostila lapinlahdella, soitti ja sanoi että ostatko osan hevosta. Siinä keskusteltuamme jonkin aikaa sitten päädyttiin, että no mikä ettei.

Tämä Casanova syntyi viime touko/kesäkuussa, mutta en ollut aiemmin käynyt sitä katsomassa. Ajelin (=eksyilin) lumisia teitä Lapinlahden ja Varpaisjärven välimaastossa ja viimein sitten löysin perille tänne Harminpaikka nimiselle hevostilalle. Kirsiemännän näinkin jo tullessa ajamassa hevoskärryillä ja Markku oli pellolla hervottoman hevoslauman keskeltä. Vaihdoin kumisaappaani jalkaan ja morjestelin isännälle. Markku huusi että tuo jotkut lisäpiikit traktorin heinähankoon. Huomasin olevani samalla hetkellä mukana tilan päivittäisissä töissä. Se tuntui hyvältä. Kävelin kohti hevoslaumaa ja lähestyessäni kyselin että: "Ovatko nämä hevoset vaarallisia ja pitäisikö minun pelätä." Markku sanoi että ei ne yleensä mitään tee, että tule tänne vaan. Siinä sitten tammalauman keskellä riivimme heiniä hevosille ja otimme huonoksi mennyttää heinää pois. Markku lähti siitä sitten traktorilla ja minä olin yksin keskellä noin 10 hevosen laumaa. Siinäpä sitten juttelin hevosille että syöppäs hepo tuosta mutta älä ota tuosta. Minulla on muistikuva, että ennen olen hiukan pelännyt isoja eläimiä, mutta nyt täytyy sanoa, että siinä hevosten keskellä oli hyvä ja mukava olla. Markku sanoikin tullessaan että pimeänpelkokin lähtee kun menee pimeään.

Tässä laumassa oli sitten myös se minun omana pitämäni varsa, joka on nimeltään Casanova Harmi. Oikein komea varsa, mutta toki nuori vielä. Markku kysyi, onko minulla kiire vai kerkeäisinkö hänen kanssaan käydä vähän Kassulle opettamassa valjaissa oloa. Jotain tällaista olin ehkä salaa toivonutkin. Niinpä sitten kun muut hommelit oli tehty, niin menimme tallille ja aloimme laittaa harjoitusvaljaita varsalle. Kirsi oli mukana ja minä heiltä koko ajan kyselin kaikenlaista hevosista ja hevosten hoidosta. Tällaisella hevostilalla, jossa on kaikkiaan noin 20 hevosta hoidettavana ja sen lisäksi näin ainakin: 2 vuohta, 1 pukin, 3 kiliä, n 4 ylämaan nautaa, ainakin 2 koiraa, on töitä aamusta iltaan. Jotenkin voi kuvitella että elämän rytmi tulee suoraan eläinten hoidosta.

Kassulle siis laitettiin harjoitusvaljaat päälle ja niinpä sitten isäntä otti narulla etupäästä ja minä sitten pitkillä valjailla ikään kuin ajoin hevosta. Kävelimme noin kilometrin lenkin ja sekä minä, että varsa olimme yhtä hämmentyneitä. Hienosti se kuitenkin meni ja minusta tuntui kyllä todella mukavalta. Markku vielä lupaili että kun seuraavan kerran tulen, niin aletaan opettelemaan kärryllä ajoa. Se on kyllä varmasti tosi mahtavaa hommaa. Minä kun olen aina kiinnostunut kaikesta uudesta ja uusista kokemuksista. Onnistuneen lenkin jälkeen sitten oli aika purkaa hevoselta nuo ajovehkeet pois ja sen tein sitten minä Markun ja Kirsin antaessa ohjeita vieressä.

Sanoinkin heille lähtiessäni että olipa tosi mahtava päivä. Kyllä tuollaiset isot ystävällismieliset eläimet ovat jotenkin hieno asia. Suuni oli korvissa koko loppureissun lapinlahdella. On hienoa olla hevosmies.

Markku ja Kirsi alle 10 päivän ikäisen varsan ja tämän emon kanssa. Varsa on ensimmäistä kertaa ulkona.

Aiemmin mainitsin että kirjoitin yleisönosastojutun paikallislehteen. Olen saanut kirjoituksesta todella paljon palautetta. Koska blogini lukijoille ei kaikille tule paikallinen lehti, niin julkaisen juttuni myös tässä. Olkoon tämä vaikkapa pitkänperjantain saarna. Valitettavasti kaukolukijat eivät ole tutustuneet tähän kirjoitukseen johtaneita kirjoituksia. Teidän on vain arvattava ne.

Siviilipalvelus vai armeija?

Luin Harri Mäcklinin kolumnin pari viikkoa sitten ja ensimmäisenä ajatukseni oli, että onpa harvinaisen hyvin kirjoitettu juttu. Erittäin henkilökohtainen ja hyvin perusteltu. Mieleen tuli samalla, että tämä varmasti saa monet armeijaan intohimolla suhtautuvat reagoimaan jotenkin. Perusteleehan siinä siviilipalvelusmies valintaansa ja kritisoi armeijan tapaa muotittaa miehiä samaan muottiin.

Vastineet kolumniin olivat odotettuja ja perusteet sataan kertaan kuultuja.

Mutta, entäs jos mietitäänkin niin, että sotiemme veteraanit taistelivat meidän itsenäisyytemme puolesta juuri sen vuoksi, että meillä suomessa yksilöillä on mahdollisuus tehdä valintoja. Joka ikisen pojan ei ole pakko mennä armeijaan, vaan on myös muita vaihtoehtoja palvella isänmaata. Toisaalta myös armeijaan pääsee kaikki, joilla siihen on fyysiset ja henkiset edellytykset. On pelkästään isänmaan etu, että yksilön vapaus on meillä oikeasti mahdollista. Yksi suomen menestymisen salaisuus on se, että ihmiset voivat tuntea pystyvänsä tekemään omia valintoja. Ystäväpiiriini kuuluu paljon armeijan käyneitä miehiä, siviilipalveluksen suorittaneita, kokonaan vapautettuja ja totaalikieltäytyjiä. Kaikki he ovat erittäin isänmaallisia henkilöitä ja ovat rakentaneet maatamme omilla sektoreillaan. Vastaavuuksia löytyy myös eri ammateista. Voisi vaikka sanoa: "On hyvä että on taiteilijoita, mutta onneksi kaikki eivät ole taiteilijoita." tai " On hyvä että on insinöörejä, mutta onneksi kaikki eivät ole insinöörejä." Ihmiset hakeutuvat pääasiassa sellaisiin tehtäviin, jotka ovat oman edun ja kokonaisuuden kannalta suomen edun mukaista. Suomalainen monipuoluejärjestelmä on aivan samanlainen kansakuntamme rikkaus. Maailma ei onneksi ole aivan niin mustavalkoinen paikka kuin jotkut aina toivoisivat.

Henkilökohtaisesti tein valinnan nuorena miehenä ja ehdottomasti halusin mennä armeijaan. Minä viihdyin siellä hyvin ja opin monia taitoja joista on hyötyä siviilielämässäkin. Viihdyn metsässä ja armeija oli mukava liikunta- ja eräloma. Olen aina ilolla mennyt kertausharjoituksiin, mutta se onkin minun juttu ja oma valintani. Minut koulutettiin armeijassa myös tekemään sitä mihin armeijoita käytetään ja toivon totisesti että sitä taitoa ei tarvitse käyttää. Se, tuliko minusta sen enempää mies tai ei, en tiedä.

Sampo Linkoneva

Reservin kersantti

Näytän Pelle Miljoonalta, koska särkyneet luurit ei pysy päässä ilman pipoa. Kuuntelussa uusi levy.

Eilinen päivä oli todella tehokas ja silloin loksahteli paikalleen monet ilmassa olleet asiat. Sovittiin Paunon työn purku ja kuljetusaikataulu. Pitkään kesken ollut neuvottelu avajaisten esiintyjän kanssa

tuli päätökseensä. Todella mukavassa puhelinkeskustelussa sovimme yksityikohdista. Eilen pidettiin myös palaveri, jossa sovittiin että 4.7 on Honkahovin terassilla koko illan kestävä Rock/blues tilaisuus. Ideana on että soittajat soittavat ja laulavat lähes akustisesti. Pienimuotoinen intiimi soitanta ja nautinnollista kesäisestä järvimaisemasta nautiskelua. Tämä idea on Koskelaisen Iiron ja hän on puhunut siitä monta vuotta. Nyt se sitten toteutuu ja yhteisyökumppanina on paikallinen elävän musiikin yhdistys Melu ry. Kesä tuntuu olevan aika Rockpainotteinen tällä kertaa. Avajaisissa on myös tarkoitus mennä Rockhengessä. Kolme eri kokoonpanoa esiintyy 6.6 Honkahovin terassilla. Eikä mitä tahansa esiintyjiä. Yksi aivan Suomen huipulta, Yksi kohta Suomen huipulle nouseva ja yksi.. no joo.. Muistutan vielä että avajaisiin ei kannata odottaa kutsua vaikka oletkin blogini lukija. Sinne nimittäin saa tulla kuka vain, jos maksaa todella kalliin 3 euron pääsymaksun. (hinta lainattu Kuopion taidemuseolta).

Kirjoitin eilen myös sähköpostikirjeen kesän taiteilijollemme, johon koitin muistaa kaikki olennaiset asiat. Kuljetukset, valuutukset, aikataulut ym. Siitä se sitten taas lähtee vyörymään. Parin kuukauden päästä näyttely on jo auki yleisölle. Ennen sitä pitäisi vielä Honkahovikin maalata ulkoa päin. No eipä ole Vapun jälkeen vapaa-ajan ongelmia. Nyt on taas se paha puoli, että jos yrittää soittaa kavereille, niin ne ei vastaa puhelimeen, kun ne luulee että pyydän talkoisiin. Pitää koittaa hämätä jotenkin. Oikeasti pyydän maalaustalkoisiin paikallisen Lionsklubin ja maksan siitä sitten klubille vähän korvausta. Tässä klubissa on kyllä paljon kavereitani.

On vielä mainittava, että eilen se sitten tuli uunista ulos. Bändimme levy. Täytyy sanoa että ehdottomasti parasta Metsäliittoa, mitä Metsäliitto on tänä vuonna levyttänyt. Jos kiinnostus heräsi, niin sitä voi tilata kotisivujemme kautta www.metsalitto.com .

Räntää räpsii. Kuinka harmaa päivä voi olla?

Päivä ei harmaampi voi olla, kuin mitä se tällä hetkellä on. Pohjaväri on tasaisen harmaa ja ainoat valopilkut on vaaleamman harmaat räntälämpäreet, jotka leijuvat liian suoraan alas. Flunssa alkaa pikku hiljaa helpottaa, vaikkakin olen onnellinen, että juuri tänään en ole maratonin lähtöviivalla starttaamassa. Keuhkojen tehosta on käytössä ehkä vain 60 %. Kun kävelen sokeripalasta Honkahoviin, niin huohotuttaa kuin vanhusta. En ole oikein tottunut sairastelemaan ja luulinkin flunssan aikana että nyt noutaja saapuu. Poikani Erkko sanoi minulle että: Isä hei! Toi on vain flunssaa. Ihmisillä on tommoisia useinkin. Oikeassahan se poika oli.

Viikonlopun aikana pyysin mukaan vielä yhden uuden taiteilijankin. Otin kiertokautta häneen yhteyttä jo monta kuukautta sitten, mutta vanhojen sähköpostiosoitteiden ja muiden sähläilyjen takia viestini oli seisonut pitkään laatikossa. Olimme yhteyksissä ja niinpä ratkesi sekin miltä näyttää Honkahovin kahvila ensi kesänä. Hän installoi koko kahvilan. Tämä mystinen taiteilija julkaistaan todennäköisesti ensi maanantaina.

Nyt alkaa siis taiteilijapaletti olla valmiina. Mutta koskaan en lyö asiaa lopullisesti lukkoon. Aina pitää olla herkkänä ja vastaanottavaisena, mitä vastaan tulee. Sehän tässä yksityisessä taidehommassa on hyvää ,että kaikki säännöt voi tavallaan luoda itse. Ei ole mitään muuta normia, kuin että pysyy suomalaisen lainsäädännön sisällä. Hyvää makuakin voi aina vaikka koitella ja rajoja rapsutella. Nytkin on viritteillä eräs kuvio, jossa erään taiteilijan kokonaisuus tulee lopulliseen muotoonsa vasta kesäkuun lopussa, vaikka näyttely avataan kesäkuun alussa.

Heta Kuchka juuri lähetteli vielä kuviaan New Yorkista. Hän on viikon taiteilija. Pitääkin lähettää hänelle kuvia ja muita tietoja hänen huoneestaan, niin päästään säätämään hänen työtään. Kamerastani loppui juuri äskettäin patteri kun olin ottamassa kuvaa harmaasta säästä. Siksi tuossa blogin kuvituskuvana on kuva harmaasta seinästä. Mutta jos kerron että sää on juuri saman värinen kuin tuo seinä, niin uskotteko? Riennän siis patterikauppaan.

Vietän nimipäivääni sairastellessa. Eilen kävin Kuopiossa.

Eilen olin kuskina isälleni ja vein hänet lääkärille Kuopioon. Vaari on 79 vuotias ja halusi että minä ajaisin. Edellisenä iltana minulle tuli pahin flunssa 10 vuoteen, joten oikeasti me ajoimme reissun kutakuinkin puoliksi. Pysäköin auton Kuopion rautatieaseman parkkiin. Siitä isä käppäili lääkärille ja minä lähdin varovaista nuhakävelyä kohti Kuopion taidemuseota. Kello oli noin 10. Ajettelin että tuskinpa se museo on auki vielä, mutta kokeilen. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä mikä näyttely museossa mahdollisesti olisi. Ainut ajatus oli että eiköhän taidemusossa taidetta ole. Kuopio on aikalailla viehättävä kaupunki talvellakin. Siellä on sopivasti seassa vanhaa rakennuskantaa, torin ympärys on mukava. Mietin myös että voisinko asua joskus Kuopiossa. Mikä ettei.

Tulin taidemuseon eteen ja katsoin hämmästyneenä, kun ovessa on kyltti, jossa lukee, että museo aukeaa kello 10.00. Menin sisälle ja ystävällinen lipunmyyjärouva esitteli näyttelyt. Alhaalla on nykytaidetta, ylhäällä suomalaista taidetta omista kokoelmista ja sitten siellä on vieläpä vanhaa eurooppalaista(hollantilaista) taidetta 1500-luvulta. (en muista, esittelikö rouva nämä näin, mutta näin minä näyttelyt näin) Onpa muuten runollista: Näin minä näyttelyt näin. Rouva sanoi lopuksi, että voi ikään kuin katsoa sitä mistä on kiinnostunut. Sanoin olevani kiinnostunut kaikesta.

Alakerrassa oli Anne Tompurin, Annu Vertasen ja Jan Kenneth Weckmannin yhteisnäyttely. Kolme maalaria siis. Kaikkien töitä olen nähnyt usein ennenkin. Menin siis tuttuja tapaamaan. Vaeltelin suurikokoisten maalausten seassa ja olin erittäin vaikuttunut. Todella komeita töitä oli kaikilta. Työt oli ripustettu ja valaistu erittäin hyvin. Aiheiltaan yksinkertaiset työt voi tehdä siis hyvinkin. Olen joskus aiemmin sanonut, että on paljon tylsää taidetta. Nämä eivät tylsistyttäneet minua. Seuraavaksi kiipesin yläkertaan ja ja siellä oli sitten Pekka Halosia, Von Wrightin veljeksiä, Karppasia, Juho Rissasia. Niitä katselin myös erittäin kiinnostuneena. Nykyään tuntuu olevan aivan trendi että vanhemman taiteen sekaan heitetään aina joitakin nykytaideteoksia. Se ei ole huono trendi ollenkaan. Mukana olevat yksittäiset työt istuivat sinne hyvin ja sopivasti rytmittivät ripustusta. Siellä oli muutama Tuomo Blomqvistin teos ja yksi Veikko Hirvimäki. Samalla kun katsoin näyttelyä, niin hoitelin myös puhelimella Jarmo Kallisen ulkotyön purkamista. Onneksi museossa ei ollut muita. On nimittäin ärsyttävää jos joku kailottaa puhelimessa omia asioitaan. Katselin vielä vanhat eurooppalaiset taiteet ja mietin ajan kulkua. Ajatelkaapa että te teette nyt teoksen jota joku nuhainen kuraattori katselee vuonna 2568!

Palasin ja vielä kerran katselin alakerran Tompurin, Vertasen ja Weckmanin työt.

Vaivoin pääsin Mänttään ja illalla olin tosi kuollut. Kuten tätä lukiessasi huomaat, niin aivosoluni eivät ole ihan parhaassa vedossa. Ajattelin vain että jos en nyt kirjoita, niin tarpeettomasti jää yksi hyvä taidemuseokäynti kertomatta. Ai niin yksi miinus Kuopion taidemuseolle. Pääsymaksu oli törkeä. Kolme euroa!! (voisi se nyt olla vaikka 5)

Kuva Vapriikin näyttelystä 1918.

Aprillipäivää pukkaa. Sonja muuten täyttää tänään 16 v.

Aprillipäivä. Harmi kun olen niin flunssainen, että en teillekään jaksa valehdella mitään. Eilen kävin Sonjan kanssa Tampereella. Sonja kävi korvamoottoreiden määräaikaishuollossa. Yritimme mennä myös Villa Mackiin, mutta se oli tiistain kunniaksi kiinni. Sonja halusi käydä Vapriikissa ja sinnehän menimme. Vapriikissa kiinnostavinta tällä hetkellä on 1918 näyttely. On se sisällissota vaan julmaa hommaa. Näyttelyssä käydään läpi vuoden 1918 tapahtumia tamperelaisesta näkökulmasta. Melkoiset rytinäthän siellä olikin. Näyttelyä katsellessa oli Sonjalle hyvä kertoa myös meidän sukumme vaiheista noihin aikoihin. Ihan kuin olisin yhdessä kuvassa tunnistanut ammutun isäni isoisän.(siis isäni isoisän ,joka on ammuttu) Ehkä kuitenkin joku vanha sukukuva muuntuu päässä samankaltaiseksi näkemäni kuvan kanssa. Miehiä, naisia, lapsia kuvissa. Ei kovin kauan sitten ja juuri niillä kohdilla, jossa näyttelyä katselimme. Onko sisällissota sodista julmin? Onko vastakkainasettelun aika ohi? Olemmeko oppineet noista tapahtumista mitään?

Eilen Tampereelta ajaessani tuli mieleen, että tänään on kirjoitettava paikallislehden yleisönosastoon. Yksi veljistäni on kyllä sanonut, että ensimmäinen oire mielenterveysongelmista on se, kun kirjoittaa yleisönosastoon. Toisaalta toinen veljeni on innokas yleisönosastokirjoittelija.

Pari viikkoa sitten eräs mänttäläinen poika joka on siviilipalveluksessa Mäntän kirjastossa, kirjoitti kolumnin, jossa todella hyvin ja perustellusti kertoi miksi hän oli valinnut siviilipalveluksen. Hän myös kertoi ,että hän ei halua antaa armeijan muokata hänestä miestä. Voitte kuvitella mitenkä muutamat lukijat hermostuivat ja vetivät kehiin kodin, uskonnon ja isänmaan. Pilkkasivat ja lahjoittelivat hamekankaita. Näihin kirjoituksiin tuli hyviä vastineita parilta naiselta. Minulle tuli tarve kirjoittaa sivaria puolustava kirjoitus ja allekirjoittaa; Sampo Linkoneva, reservin Kersantti. Ajattelin että ne miehet ehkä paremmin ymmärtäisi asiaa, jos kirjoittajana on joku oikee armeijan käynyt äijä. Tarkoituksena oli myös osoittaa että sivarit, ja totaalikieltäytyjät ja vapautetut eivät ole aivan suoralta kädeltä mitään isänmaanpettureita.

Metsäliitto Afrikassa?

Perjantaina tuli muuten näiden sivustojemme uusi päiväkohtainen kävijäennätys. Mikko Ijäksen Kolumni/artikkeli veti lukijoita todella kiitettävästi. Toivottavasti ainakin osa heistä palaa myöhemminkin tänne lukemaan muitakin juttuja. Mikon kolumnihan olikin kolumniksi ehkä maailmanennätys mittainen. Mutta koska tämän sivuston säännöt ja ohjeet päätetään erään Mäntässä sijaitsevan näppäimistön takana, niin kolumnitkin voivat olla vaikka romaanin mittaisia.

Äskettäin sunnuntaitiskejä tiskaillessani, mieleeni muistui Jani Leinosen juttu, jonka hän kertoi Maria ohjelmassa. Voin kuvitella minkälaisia kuvia Jani näki puhelun kestäessä mielessään, kun hän toivoi saavansa maalata Sofi Oksasen muotokuvan. Kuvia ateljeessa jossa Sofi istuu mallina. Älykästä keskustelua päivän polttavista kysymyksistä, taiteesta, Virosta, elämästä. Yhtä-äkkiä Janin ajatuskupla puhkeaa ja Sofin tilalle tulee kuva Jarista. Siis Jari Tervosta. Älykkäät keskustelut jäävät, mutta Viro muuttuu Rovaniemeksi. Nyt en kuitenkaan halua arvottaa heidän ulkomuotoaan, sillä itsehän muistutan enemmän Jari Tervoa kuin Sofi Oksasta.

Tänään iltäpäivällä menen Metsäliiton soittotreeneihin. Meillä on uuden levyn julkistamiskeikka Honkahovissa 25.4. Baari avataan kello 20.00 ja soitto alkaa n. kello 22.00. Ei ollakaan viime kesän jälkeen soitettu julkista keikkaa. Kesällä soitimme Orivedellä reikäreuna elokuvafestivaalilla. Bändimme soittaa pääasiassa yksityistilaisuuksissa, mutta ehkä kerran vuodessa myös jossakin minne kuka vaan voi tulla. Huutaminen rockbändissä on muuten oikein mukavaa. Saapahan purkaa esiintymisenergiaa. Jukka Perko lähetti juuri sähköpostia Afrikasta. Hän on työskentelemässä siellä.Mietiskelin, että miltähän muuten Metsäliiton musiikki kuulostaisi Afrikkalaisen yleisön korvissa. Afrikastahan se on tavallaan erittäin monen mutkan kautta lähtöisin meidänkin rytmimusiikkimme. Siis tosi monen mutkan kautta.

Zen-Budhalaisuus ja kodin siivous.

Tänään aamupäivällä olen siivonnut kotiamme. En tiedä onko vanhuus saapumassa, mutta jos saa rauhassa omatahtisesti siivota, niin se on oikeasti aikalailla mukavaa puuhaa. Kuuntelen napeista musiikkia ja imuroin sohvaa. Sohvan imurointi on nykyään jonkinlainen meditatiivinen harjoitus. Onkohan kukaan vielä kirjoittanut kirjaa zen-budhalaisuus ja kodin siivous. Jos ei ole, niin varatkaa jo nyt kirjanne ensi jouluksi. Minä kirjoitan sellaisen. Olen joskus lukenut Ryokanin runoja ja ajatuksia. Hänhän oli kerjäläismunkki joskus tosi kauan sitten. Hän mietiskeli asioita ja maailman kulkua ja kirjoitteli niitä ylös.Hän sai riisinsä ihmisiltä kerjäämällä. Voipa olla että joskus tulevaisuudessa alan Zen-budhalaiseksi siivoojamunkiksi.

Eilen aamupäivällä sattui Helsingissä seuraava tapahtuma, joka on saanut minut miettimään elämää ja uskoa tänä päivänä todella paljon.

Kävin katsomassa Amoksella vielä Riikon ja Janin vapaa maailma näyttelyn. Avajaisten jälkeisenä aamuna aivot ovat aina hyvin vastaanottavaisessa ja herkässä tilassa. Katselin näyttelyn ja kiertelin vielä Amos Andersonin taidemuseon muutkin näyttelyt. Kuljin kävellen, niin kuin Helsingissä liikkuessa yleensäkin teen. Kävelin siis auringon paisteessa kauppatorille. Alkoi tulla jano. Meinasin mennä Kappeliin, mutta päätinkin kuin kohtalon ohjaamana mennä juomaan lasillisen satamassa olevaan vanhaan ravintolalaivaan. Ostin juoman ja menin laivan perällä olevaan pöytään istumaan. Pöydässä istui jo sympaattisen oloinen mies. Otin pöydällä lojuvan purjehduslehden käteeni ja aloin selailla sitä. Tämä mies aloitti keskustelun hyvin ystävällisellä äänellä. "Tiedätkö? Olen miettinyt paljon ja olen tullut tulokseen, että sinun tulisi myös liittyä meidän yhteisöön.!" Yleensä tällaisessa tilanteessa adrenaliini alkaa virrata ja valpastun ja alan jo miettiä vasta-argumentteja valmiiksi. Mutta koska edellisen illan avajaiset olivat olleet, niin henkevät, olin vastaanottavassa tilassa ja sanoin: " Kerro lisää." Mies alkoi juurta jaksaen kertoa heidän yhteisöstään ja mitä kaikkea hyvää se saa aikaan. Miksi juuri minun olisi oltava siellä. Hän uskoo että siellä on jo ennestään paljon ystäviäni jotka odottavat minua. Jopa minun liiketominnalle olisi hyvä jos liittyisin. Kyselin aina vain lisää ja näin että miehen silmät jo alkoivat loistaa. Hän ehkä ajatteli että tämä saalishan on jo melkein koukussa. Välillä hän esitti esimerkkejä, jotka naurattivat minua ja pidin niitä lapsellisina. En kuitenkaan halunnut tietenkään loukata sen enempää. Lähdimme yhtä aikaa ja yhtä matkaa pois laivasta ja kävimme katsomassa vielä pari näyttelyä. Koko ajan hän kertoi tästä yhteisöstä ja minä kyselin. Aloin kiinnostumaan tai ainakin annoin ymmärtää niin. Oli kivaa katsella taidetta ja samalla jutella minulle jollakin lailla uudesta asiasta. Siinähän se päivä meni mukavasti taiteesta ja facebookista jutellessa. Pauli jatkoi juttua vielä automatkalla Mänttää kohti.

Hans ja "tie"

Ensimmäisen kesän taiteilijan työ on valmistumaisillaan. Iltapäivällä kohti Helsinkiä.

Eilen rakentelimme Hansin työtä. Oli taas mukava meininki kun kesän näyttely alkaa kongretisoitua. Hans tekee teoksensa Honkahovin yläkerran kylpyhuoneeseen. Sama näyttelytila jossa viime kesänä oli Pauliina Turakka-Purhonen. Tämä kylpyhuone on osoittautumassa suosituksi ja toimivaksi pikkugalleriaksi. Honkahovin yläkerrassa on kaikkinensa 4 kylpyhuonetta joista kaikkia on jossain vaiheessa käytetty myös näyttelytilana. Taiteilija Rosenstömin tämän kertainen teos "tie"on ulkoiselta olemukseltaan yksinkertainen, mutta sisällöltään runsas. En avaa teosta yhtään enempää, koska se on vain yksinkertaisesti koettava. Tätä kirjoittaessani aamulla kello 08.43 Hans juuri heräsi ja aamiaisen jälkeen jatkamme vielä teoksen työstämistä. Pyysimme avuksi vielä erään paikallisen kaverin. Teos on tarkoitus saada valmiiksi puoleen päivään mennessä, koska sen jälkeen lähdemme kohti Helsinkiä. Pääkaupungissa on tarkoitus käydä Janin ja Riikon näyttelyn avajaisissa Amos Andersonin taidemuseolla. Huomenna aion kierrellä päämäärättömästi gallerioita ja museoita. Kävelen pitkin kaupunkia ja syöksähtelen aina ovesta sisään, kun siltä tuntuu.

Kävin kokeilemassa Hansin työn demoa.

Kävin kokeilemassa Hansin työn demoversiota ja täytyy sanoa että: "Tämän takia nykytaide on minun juttu. Nyt oli lähellä että en alkanut tuulettaa." Pakko oli tulla kirjoittamaan tämä. Tulin niin hyvälle tuulelle.

Honkien keskellä.

Ensimmäinen taiteilija tulee pystyttämään. Ajatuksia tulevasta näyttelystä. Kaupunki keskellä metsää.

Tänään siis tulee ensimmäinen taiteilija ripustamaan teoksensa. Tuo ripustaminen on ehkä nykyään hiukan huonosti kuvaava taidenäyttelyn rakentamistermi. Kokoamaan, rakentamaan, installoimaan, pystyttämään, kasaamaan, tekemään, toteuttamaan jne. Sitähän se teosten näyttelykuntoon saattaminen on. Toki edelleen myös laitetaan maalauksia seinälle roikkumaan ja valokuvatkin usein samalla lailla ripustetaan.

Tulevaan näyttelyyn tulee 11 taiteilijaa. Mukana on 3 maalaria, 3 kuvanveistäjää, 1 kuvataiteilija joka tekee ääniteoksen, 1 valotaiteilija, 2 video/mediataiteilijaa ja 1 valokuvataiteilija. Nämä ovat sellaisia "noin luokituksia". On aika vaikeaa, ja toisaalta tarpeetontakin määrittää kuka on mikäkin taiteilija. Ehkä kuvataiteilija on se paras määrite. Olen kutsunut mukaan 11 hyvää taiteilijaa. Olen kutsunut mukaan 11 erilaista taiteilijaa. Uskon, että tästä erilaisuudesta tulee kesäiselle näyttelykävijälle ajatuksia herättävä näyttelykokemus. Toivoisin, että katsojat voivat kierrellä näyttelyssä rauhallisesti ja siirtyä katsomiskokemuksesta toiseen. Uskon, että paljon nähneet näyttelykävijät saavat näyttelystä irti paljon. Samalla kuitenkin myös toivon, että sattumalta nykytaidenäyttelyyn tullut ns. maallikkokatsojakin saa näyttelyelämyksen, joka vaikuttaa häneen koko elämänsä ajan. Samalla kun Honkahovin kesän 2009 näyttely on kokonaisuus, niin se on myös 11 yksittäistä näyttelyä. (taiteilijaesittelyjä tulee siis vielä lisää sivuillemme) Viime vuoden sateisesta kokemuksesta johtuen tänä vuonna puistoon ei tule teoksia ollenkaan, lukuunottamatta siellä olevia kahta Eemil Halosen veistosta ja Kaarlo Haltian Aino patsasta. Jos taas tulee lämmin, aurinkoinen kesä, niin Honkahovin puisto tarjoaa jo itsessään elämystä yllin kyllin. Väitän myös, että Honkahovin terassi on yksi suomen mukavimmista paikoista nauttia kesäisenä päivänä virvokkeita. Suomalainen järvimaisema lähes keskellä kaupunkia.

Mänttä- Vilppulahan on kaupunki joka on keskellä metsää. Se myös tuntuu eläimistössä. Honkahovin pihalla on juossut hirviä, kettuja, jäniksiä, peuroja. Muutama vuosi sitten Honkahovin ja Joenniemen kartanon välillä oli Vappukarhu. Karhu oli eksynyt kaupunkiin vapun viettoon. Nauratti hiukan kun luin lehdestä että Nuuksiossa kaksi naista oli nähnyt karhun. Kaupunkilaisten reaktio on tietenkin soittaa virkavalta paikalle vaikka ollaankin menty erämaahan. Hauskaahan siinä vielä oli, että hiihtelevät rouvat pelastettiin metsästä helikopterilla. Veikkaanpa, että rouvat ovat karhun nähdessään pitäneet sellaista meteliä, että karhu on vienyt poikaset äkkiä turvaan. Muistui mieleeni kun itse Kuusamossa joitakin vuosia sitten veljeni Lassen ja ystävämme Tapsan kanssa myös törmäsimme karhuun. Kieltämättä kokemus oli mahtava ja pelottava. Opimme myös, että se joka neuvoo menemään maahan makaamaan ja näyttelemään kuollutta ei ole ehkä karhua koskaan nähnytkään lähietäisyydeltä.. Me mentiin mukavaa ravia autoon ja aloimme soittelemaan puhelimella.. Poliisilleko? Ei vaan kavereille elvistelläksemme tällä tapauksella. On taide-elämyksiä ja on luontoelämyksiä.

Lasketteluooppilaani Karla

Pilkkikilpailua, Laskettelua, Pohjoisesta löytyy taiteilija, Mitähän ne pojat on mennyt taas tekemään?

Viikonloppu meni aikalailla mukavissa merkeissä. Lauantaiaamuna tuli soitto Viitalanniemessä olevista pilkkikilpailuista ja meitä pyydettiin mukaan. Oli tulossa loistava aurinkoinen päivä, joten eihän siitä voinut kieltäytyäkään. Osallistuin siis kilpailuun vaikka ei minulla ole pilkkiä eikä kairaakaan. Oikeastihan mentiin kavereiden kesämökille nauttimaan auringosta ja hyvistä jutuista. Sain kuitenkin kaksi särkeä ja olin ehkä 5 parhaan kalastajan joukossa. Kairasin reijän pienelle Pipsa neitokaiselle ja hän malttoi siinä pilkkiä ehkä 4 minuuttia. Hän lähti sitten rantaan ja minä otin pilkin käteeni. Juttelin siinä Markon kanssa ja yhtä- äkkiä joku nykäisi pilkistä. Hämmästyin ja nostin ylös yhtä hämmästyneen särjen. Otin kalan pois koukusta ja laitoin pilkin takaisin ja kuinka ollakaan kohta nousi toinen särki. Heitin tämän toisen kalan jäälle ja se luiskahti Markon reijästä takaisin jään alle. Mitähän se kala miettii tällä hetkellä? Onko kalalle pakkaseen nouseminen ja hirveä auringon valo kuin helvetissä kävisi.

Eilinen sunnuntai menikin ulkoilutapahtumassa Juupavaaralla. Juupavaara on täältä Mäntästä 30 kilometrin päässä oleva pieni ja sympaattinen laskettelupaikka. Se on perustettu joskus 80 -luvulla, mutta silloinen lama ajoi sen konkurssiin. Nyt taas hissi pyörii ja täytyy todeta että se oli mukava paikka. Sieltä puuttuu kaikki se älämölö joka liittyy suositumpiin laskettelukeskuksiin. Ensimmäiset tunnit menivät kun toimin hiihdonopettajana kaverini Karla tyttärelle. Opettaminen on kyllä tosi mukavaa kun vielä huomaa että oppilas kuuntelee ja kehittyy koko ajan. Alun arkuudesta muutaman tunnin yhteislaskun jälkeen kuoriutuu hienosti ja rohkeasti yksin lasketteleva neitokainen. Laskemisen riemu paistoi tämän neitokaisen kasvoilta. Ja taisinpa minäkin olla aivan yhtä riemukas.

Tämän viikon taiteilijan tapasin reilu vuosi sitten pohjoissuomen turneella. Kävin silloin katselemassa jonkin verran taide-elämää Rovaniemellä ja Oulussa. Tutustuin Lapin korkeakoulun taidesysteemeihin ja vakuutuin kyllä. Juhani Tuominen toimi oppaanani Lapin pääkaupungissa. Oulussa kävin muutaman taiteilijan työhuoneella ja siellä värväsin alkuasukasoppaaksi Petri Sirviön. Jaakko Mattilan työhuoneella selailimme hänen töitään. Hän olisi tullut varmaan jo viime kesänä, mutta oli muutama jo sovittu näyttely. Mutta nyt on siis aika esitellä Jaakon teoksia Mäntässä ensimmäistä kertaa.

Huomenna tiistaina tulee Hans Rosenström ja siis ensimmäinen taiteilija rakentaa työnsä valmiiksi. Hans lähtee aivan pian Istambuliin ja palaa sieltä vasta heinäkuussa. Taiteilijat liikkuvat aika paljon. Tulevan kesän taiteilijoista kaksi on nyt New Yorkissa ja Hans lähtee Istambuliin.

Keskiviikkona menen tsekkaammaan Helsinkiin mitä Riiko ja Jani ovat saaneet aikaan. Eilen oli kymmenen uutisissa juttua heidän näyttelystään. Hyvältä näytti ainakin ripustusvaiheessa. Palaan näyttelyyn todennäköisesti loppuviikosta, ellei se saa minua aivan sanattomaksi. Voisiko muuten olla joskus niin, että joku näyttely saisi kriitikon sanattomaksi? Tai voisiko taiteilija perustella sitä että lahdet ei kirjoita näyttelystä mitään sillä. " Koko suomen kriitikkokunta meni sanattomaksi näyttelyni edessä."

Jarmo Kallinen roudaa Purnussa. Apuna ystävänsä herra Sasi

Oriveden Purnusta Tampereen kautta Purnuun. Sieltä Wiclown kautta takaisin Mänttään.

Eilinen päivä meni Purnussa. Purettiin ja pakattiin siellä Jarmo Kallisen töitä viime kesältä. Jarmohan lähti avajaisten jälkeen puoleksi vuodeksi residenssiin Ranskaan. Sovimme jo silloin että puretaan ja kuskataan joskus myöhemmin. Tukiaisen Heikin kanssa purettiin myös Kaisu Koiviston hevonen osiksi ja Heikki vie sen tässä keväällä Kaisulle Helsinkiin. Purnussa on vielä paikallaan Pauno Pohjolaisen "Pyhä Yrjänä kohtaa lohikäärmeen. Se on valtava monumentaalinen työ ja sitä ei viitsisi huvikseen kuskailla ympäriinsä. Minulla on ollut haave että joku ostaisi sen johonkin julkiseen tilaan. Olen sitä tarjonnutkin parille taholle, mutta vielä ei ainakaan ole tärpännyt. Siitä saisi monumentaalisen ja todella hienon työn johonkin aulaan suhteellisen edullisesti.

Kesän töitä jää jotenkin aina muutamia roikkumaan seuraavaan kevääseen. Varsinkin sellaiset hankalasti kuljetettavat työ tuppaavat unohtumaan pitkäksikin aikaa. Syksyllä on aina mehut sen verran vähissä, että työ joka keväällä on ollut vain järjestelykysymys, on syksyllä ongelma. Toisaalta pääsääntöisesti tämä tehdään yhteistyössä taiteilijan kanssa. Heillekin on ehdoton etu että työhuonetta täyttämään ei tule suuri teos.

Kävin viemässä Jarmon työt Tampereelle ja palasin vielä takaisin Purnuun. Otin kyytiin Paavo Halosen kaksi työtä. Heikki ja Atti tarjosivat vielä maittavan lounaan ja he kertoilivat venematkastaan Skotlantiin ja Irlantiin. Hauskaa oli kun he kertoivat rantautuneensa Irlannissa Vicklow nimiseen paikkaan, niin minä sanoin "ihanko totta". Minä vietin kaverini Markon kanssa kerran kyseisessä paikassa 5 päivää. Se on samanlainen sattuma kuin jos kaksi amerikkalaista sattumalta olisivat molemmat olleet lomamatkalla Vilppulassa. Vicklow on todella pieni kylä eikä se ole mikään turistikohde. Ai mitenkö me Markon kanssa sinne eksyimme? Lähdimme autolla ajelemaan Dublinista summassa etelään päin. Ensin emme meinanneet löytää poispääsyä kaupungista. Ajoimme aina ympyrää. Kun vihdoin parin tunnin sähläämisen jälkeen löytyi kaupungista pois menevä tie, niin minä kartanlukijana kysyin: Mennäänkä Arklowhun vai Wicklowhun? Marko sanoin että...hmmm. Mennään siihen jälkimmäiseen. Niinpä vietimme siellä todella mukavat 5 vuorokautta. Yhtenä aamuna päätimme mennä pelaamaan Golfia. Kannoimme golfbägejä ja respan tytöillä oli suut ja silmät selällään kun he katsoivat meitä. Minä kysyin "anteeksi, mutta mikä on ongelma"? Tyttö katsoi ovelle päin ja näytti, että siellähän sataa kaatamalla! Minä sanoin "Entäs sitten.. eikös me olla Irlannissa?" Menimme pelaamaan ja ensimmäisen väylän jälkeen alkoi paistaa aurinko. Löin silloin parhaat ja pisimmät swingit elämäni aikana. Pelaamisen lopetin 3 vuotta sitten.

Heikki ja Atti ovat asuneet nyt Purnussa lopputalvesta lähtien ja he hoitavat Purnua ensi kesänä. Näyttelyn kuraattorinahan on Marja Kanervo. Meillä on meininki tehdä edelleen yhteistyötä ja on tulossa myös yhteilippu viime vuotiseen malliin. Nykytaidediggareille on todella hyvä paketti jos kiertää Purnun, Honkahovin ja Kuvataideviikot. Jos on oikein kunnon kulttuurin suurkuluttaja, niin kannattaa vielä yhdistää siihen Mäntän päässä Gösta Serlachiuksen taidemuseo ja Valkoinen talo. On yksi asia jota emme ole saaneet ajatuksena vielä myytyä yleisöllemme. Mänttään voisi oikein hyvin tulla pariksikin päiväksi. Täällä on todella kivoja pikku hotelleja ja edullinen retkeilymaja. Wicklowhun voidaan mennä viikoksi, niin aivan yhtä hyvin Mänttään vois tulla vaikkapa kolmeksi päiväksi. Nähtävää ja koettavaa riittää useaksikin päiväksi.

Aikaa tappamassa Vilppulassa.

Eikös tämä voisi sentää olla taideteos? Tämä on Rukalta.

Aina silloin tällöin tulee tilanteita jolloin joudumme tappamaan aikaa. Odotamme jotakin, mutta emme voi tehdä mitään järkevää. Olemme lääkärin odotushuoneessa ja ajat ovat jälleen kerran myöhässä ja todella paljon. Siinä vain istut ja luet naistenlehtiä. Odotushuoneissa ei muuten koskaan ole miestenlehtiä! Miksiköhän?

Viime torstaina vein meidän vanhan Volvomme Vilppulaan huoltoon. Siihen vaihdettiin lämmityslaitteen moottori. Jouduin entiseen naapurikylään, nykyiseen läntiseen kaupunginosaan ikäänkuin turistiksi puoleksi tunniksi. Olen toki Vilppulassa ollut usein ja ajelen siellä autolla viikottain, mutta nyt päätin lähteä kävelemään tässä kotikaupunkini osassa. Laitoin korvanapit korviin ja lähdin nautiskelemään musiikkivideosta joka kuvataan kävellen Vilppulassa. Kävelin rupisen sillan ali kosken partaalle. Koskenvartta kävellessä tuli juuri joku lennokas biisi, joka kävi tunnelmaan hyvin. Ohitin venesataman joka oli surullinen talviasennossaan. Ajatukset kiertelevät välillä nähdyn mukaan, välillä kuullun musiikin mukaan. Kaarrun takaisin kohti keskustaa ja lähestyn liikenneympyrää (nykyään kiertoliittymä). Vilkaisen ympyrää ja näen liikennemerkin. Kuulen korvissani yhtä-äkkiä taidehistorian opettajani Teijan äänen semiotiikan luennolta: "Esimerkiksi liikennemerkki ei ole taideteos.". Katson tätä liikennemerkkiä, katson muita liikennemerkkejä, huomaan miten vinossa ja hujan hajan merkit ovat, silmäni etsivät vimmatusti merkkejä ja yritän järjestää niitä päässäni taideteoksiksi. Huomaan että yhdessä liikenneympyrässä on aika paljon liikennemerkkejä. Arvaapa paljonko? Kysyin yhdeltä kaverilta jälkeenpäin että montako merkkiä on liikenneympyrässä. Hän arvasi että 4. Marketta arvasi että 8. Minä siis laskin montako liikennemerkkiä on Vilppulan länsipuolen ympyrässä. Niitä on kaksikymmentäyhdeksän. Laskin tullessa myös toisen ympyrän ja sain ensin kaksikymmentäseitsemän ja toisella laskennalla kolmekymmentäyksi. Onko liikennemerkki taideteos? No ei se ole mutta olen sitä mieltä että liikenneympyrässä olevat liikennemerkit voi nähdä taideteoksena. Ilman ajantappamistani sinäkään et tietäisi että liikenneympyrässä on aivan hemmetisti merkkejä. Kuinkahan paljon liikennemerkkejä on vaikkapa Vilppulassa, Mäntässä, Helsingissä? Paljon.

Kiitos opetusministeriö. Kiitos

Epäonnenpäivää seuraa onnenpäivä. Elokuva on päätetty tehdä.

Pitäsiköhän lauantai 14. päivä nimetä joksikin, "Minulle ei sattunutkaan mitään onnettomuutta eilen päiväksi"? Lauantaiaamuna kun herää hengissä, niin kaikki on silloin hyvin. Tänä aamuna heräsin oikein hyvällä tuulella. Eilisenä epäonnenpäivänä tapahtui seuraavanlainen tapahtuma:

Marketta tuli töistä kuuden maissa ja meni katsomaan postia. Kohta hän tuli ja näytti avaamaansa kirjettä Opetusministeriöltä. Siinä luki jotenkin, että teille on myönnetty avustus Honkahovin kesänäyttelyn järjestämiseen. Olen aivan puulla päähän lyöty, koska minulla oli mielikuva että me saimme sieltä jo aikaisemmin pienen tuen. Tähän aikaa vuodesta kulttuuritapahtumilla on kaikista kurjin taloudellinen tilanne. On vielä todella pitkä matka kesään, jolloin alkaa lipunmyynti ja kahvilastakin pientä tuloa saattaa tulla. Tähän aikaan ei oikein tule mistään rahaa, mutta esimerkiksi Honkahovin lämmittämiseen pitäisi löytää rahaa noin 2 000 euroa kuukaudessa. (pidän tämän lämpötilaa niin viileänä, että välillä meinaa sormet jäätyä näppikseen kiinni.(Siksi myös ehkä välillä lämpimikseni kirjoitan löysiä ja liian pitkiä blogeja.)). Nyt siis taivaasta putosi epätoivoisella hetkellä päätös avustuksesta. Välillä meinaa usko loppua tämän toiminnan mielekkyyteen, välillä meinaa itsetunto olla kovilla, mutta sitten yhtä-äkkiä kansainvälisenä epäonnenpäivänä valo alkaakin paistaa. Avustuksen saantiperusteessa lukee vielä seuraavasti: "Avustuksen tarkoitus on turvata ja parantaa valtion osalta taiteellisesti korkeatasoisten ja valtakunnallisesti merkittävien kulttuuritapahtumien järjestäminen eri puolilla maata. " Tästä on hyvä jatkaa kohti kesää. Lupaan että näyttely on taiteellisesti korkeatasoinen ja valtakunnallisesti merkittävä kulttuuritapahtuma.

Olen muuten lukenut läpi yhtä elokuvakäsikirjoitusta viime päivinä. Tekeillä on elokuva joka tehdään Mäntässä erittäin mänttäläisin voimin. Olen mukana käsikirjoitustiimissä lähinnä sparraajana ja taitaapa minulle siihen pieni roolikin tulla. Lupasin kyllä lapinlahdella harrastaessani näyttelemistä, että ikinä en enää teatterin lavalle nouse. No elokuvasta en silloin osannut ajatella mitään. Olin muuten nuorena kerran koekuvauksessa Jukka Sipilän ohjaamaan "Kukkivat roudan maat" elokuvaan. Ei löytynyt silloin minulle roolia, mutta ehkä hyvä niin. Koekuvaus oli kyllä oikein mukava, mutta jännittävä paikka. Jukka Sipilä kameran takaa kyseli kaikenlaisia juttuja ja juteltiin leppoisasti.

Tässä meidän elokuvaprojektissa on rahoitus kunnossa toisin kuin niillä yksillä amatööreillä siinä Mannerheim elokuvassa. Heille voisi antaa vanhan neuvon: " Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot."

Taas on perjantai ja 13 päivä. Ihan kuin olisi juuri kirjoittanut aiheesta? Elämä on yhtä odottamista ja odottavan aika on tunnetusti pitkä.

Metsäliitto Mäntän konttorin tulevan levyn kansi

Huonoa onnea on ainoastaan se, että nykyään tuppaan aina heräämään silloin kun Marketta lähtee töihin. Toisaalta olen saanut jo nyt varhaisella tehtyä paljon asioita pois työpöydältä. Iltapäivällä ilmestyvän kolumnistivieraan tekstitkin ovat yhden napinpainalluksen päässä internetin äärettömästä maailmasta.

Viime aikoina olo on ollut kuin lapsena joulua odotellessa. Bändimme uusi levy: "Viisi puukkoa" ilmestyy lähikuukauden aikana. Ilmestyminen vähän viivästyi kun masteroija/miksaaja häipyi kaukoitään pariksi viikoksi. Laitoin tuohon kuvaan levyn kannen jonka on suunnitellut bändimme basisti. Hän olisi pärjännyt oikein hyvin myös tällä alalla.

Nyt ei muuta kuin viikon kolumnia odottelemaan.

ps. Juuri saamani tiedon mukaan Mikkosten maailmasta ohjelma jatkuu.(blogi 11.3)

Minä tiedän totuuden!

Metsästyshaastatteluja kuvaa Iiro Koskelainen

Menen tänään tekemään pari metsästyshaastattelua. Teen haastatteluja alihankintana G.A.Serlachius -museolle vuonna 2010 avattavaan Metsästysnäyttelyyn. Mukavaa vaihtelua omiin hommeleihin ja samalla oppii miten vieraita ihmisiä haastatellaan ja miten keskustelua ohjataan ja saadaan ihmiset kertomaan mieleenpainuvia juttuja.

Metsästykseen monet ihmiset suhtautuvat hyvin jyrkästi. Jotkut ovat sitä mieltä että se on aivan turhaa. Aivan yhtä vakuuttuneita taas toiset ovat siitä että se on välttämätöntä. Molemmat ovat erittäin oikeassa. Omasta mielestään.

Katsoin sunnuntaina 4. kanavalta Mikkoset ohjelmaa. Pitkästä aikaa oli tositeeveetä katsellessa hauskaa. Timo T.A ja Nina T.A Mikkonen päästelivät totuuksia oikein solkenaan. Heillä oli mielipide kaikista mahdollisista asioista ja vielä korostui että itsestään selvästi asia on juuri näin kun he sanoivat. Ja kuin vahvemmaksi vakuudeksi toinen heistä aina nyökytteli toisen sanomiselle. Mahtaa olla mukavaa heidän keskinäinen perhe-elämä ilman kameroita. Ovatko he aina kaikesta samaa mieltä. "Olet taas jättänyt kalsarisi keskelle lattiaa Timo!" "Niin olen" "No kun ne on helpompi pudottaa illalla siihen." "Niin on."

Mutta vakavammin ottaen ohjelmasta teki kiinnostavan se että Mikkoset ovat rakastuneet omaan totuuteensa. Meillä kaikillahan on vahvoja mielipiteitä. Maalaiset on tyhmiä, kaupunkilaiset on tyhmiä, Kokoomuslaiset on sellaisia, demarit on tällaisia ja kepulaiset ne vasta sellaisia ovatkin, kommunisteistä puhumattakaan. Muslimit, kristityt, hindut, budhalaiset, ateistit ovat juuri sellaisia...

Jazz on ihan perseestä. Ooppera on rahan tuhlausta. Rock on hirveetä melua, Iskelmää ei voi kuunnella. 60- luvun jälkeen ei ole tehty hyvää musiikkia. Entäs sitten nämä kulttuurihömpötykset?

Nykyteatteria ei voi katsoa, Nykytanssi on ihmeellistä koikkelehtimista, Freejazz on aivan käsittämätöntä soitinten rääkkäämistä. Nykytaide ei aukene ollenkaan ja todennäköisesti ne taiteilijat vaan nauraa meille hölmöille katselijoille. Vanha taide on tylsää, Antiikin jälkeen ei ole hyvää taidetta tehtykään. Ennen osattiin sentään rakentaa hienoja rakennuksia. Kaikki vanhat rakennukset pitäisi purkaa.

Nämä kaikki ovat totuuksia joita kuulee ihmisten päivittäisessä keskustelussa. Ne kaikki ovat totta ihmisten omassa totuudessa. Mutta mikä kiinnostavinta tässä elämässä, niin se on tutustuminen siihen toiseen totuuteen.

Olen ehdottomasti sitä mieltä että tämä Mikkoset vai mikä sen ohjelman nimin nyt onkaan tulisi äänestää jatkoon.

Tämä blogi on avajaistrilogian ensimmäinen osa. Seuraavat osat ilmestyvät joskus myöhemmin kevään aikana.

Vuonna 2008 Honkahovin avajaisissa esiintyi Mieskuoro Huutajat.

Olen vuosien varrella pohtinut hyvin paljon taidenäyttelyn avajaisia. Olen itse ollut järjestämässä noin 50 kertaa pieniä ja suuria avajaisia. Suurimmillään näissä avausjuhlissa on ollut noin 700 henkeä ja pienimmillään ehkä 30. Vaikka en avajaisissa kovin paljon käykään, niin varmaan kokemusta on kertynyt toisten organisoimistakin ehkä 30 - 40 kpl.

Minkälaiset ovat sitten avajaiset huonoimmillaan? Kaikista puuduttavimmat avajaiset ovat sellaiset, joissa on liikaa puheita. Juhlaa suunnitellessa on kohteliaisuudesta pyydetty puhujiksi maaherroja, kansanedustajia, valtuustonpuheenjohtajia, kunnanjohtajia, kulttuurilautakunnan puheenjohtajia, sivistysjohtajia jne. Katastrofaaliseksi tilanne muuttuu, kun näistä enemmän kuin yksi suostuu. Usein nämä puhujat ovat poliitikkoja jotka puhuvat mielellään, vaikka eivät asiasta mitään ymmärräkään ja usein on vielä niin, että he jopa itse asiassa pitävät nykytaidetta ihan turhana toimintana. Heti tähän on sanottava, että on toki kaikkia edellä mainittuja, jotka myös käyvät näyttelyissä ihan vapaaehtoisesti ja omalla ajalla ja jopa omalla rahallakin.

Siinä vaiheessa kun puuduttavia, liian pitkiä ja ympäripyöreitä puheita on seisaaltaan kuohuviinilasi kädessä kuunneltu. On aika rynnätä! Taiteenko kimppuun? Ei vaan hyvin usein tarjoilupöydän kimppuun.

Taideteokset ovat useimmin sellaisia että, ne on tarkoitettu nautittaviksi/katsottaviksi/lähestyttäviksi h yvin rauhallisissa olosuhteissa. Näyttelyyn tutustuminenhan on parhaimmillaan joko yksin tai muutaman hengen seurueissa. Avajaisissa tämä ei juuri koskaan pääse toteutumaan. Usein yksittäisen ihmisen ainut kontakti näyttelyyn tapahtuu näissä avajaisissa. Toki sitten illan kuluessa teoksia käydään katsomassa tai sanotaan että käyn sitten ihan ajan kanssa joskus myöhemmin kesällä. On vaara että uusi käynti jää sittenkin toteutumatta.

Avajaisethan ovat ikään kuin sadonkorjuujuhlat. On tehty paljon työtä näyttelyn hyväksi ja sitten on aika sitä juhlia. Sato, ne taideteokset unohtuvat pian ja juhlat muuttuvat usein suomalaiskansallisiksi yleisjuhliksi. En muista kuka se oli joka aikoinaan.. hmm ettei ollut Veli Granö sanoi avajaisissa Mäntässä, että täällä on kyllä aina hilpeät avajaiset. Hän oli juuri tullut jostain ulkomailta, olikohan se Venetsiasta biennaalen avajaisista. Siinä kun pohdimme asiaa, niin totesimme että, niin meillä suomalaisilla on aina tämä alkoholi mukana näissä kuvioissa.

Suurissa avajaisissa voi aina mennä moni asia pieleen. Kerran esiintymässä oli loistava Harmonikkataiteilija Veli Kujala. Ihmisiä oli ympärillä niin paljon ja puheensorina oli sellainen että esityksestä ei kuullut kukaan mitään. Todennäköisesti takarivissä ei edes tiedetty että esitys on käynnissä. Vastaavanlainen tapaus oli kerran Helsingin juhlaviikkojen avajaisissa. Eeva-Riitta Siitonen piti puhetta Bio Rexissä ja sitä ei kuullut kukaan. Aivan Siitosen edessä oli ihmisiä selin ja he eivät tienneet että Ylipormestari puhuu heistä 4 metrin päässä.

Hauskimpia juttuja on ollut kun Kuvataideviikoilla boolimestarina toimi Esa. Hänelle on vuosien mittaan käynyt kaksi kertaa samanlainen moka. Boolit on tehty isoihin saaveihin. Esa on muistellut että saavi on vaikkap 75 litran vetoinen. Hän on kaatanut saaviin ensin viinat ja sitten perään Spritet ja muut lantringit. Kuinka ollakaan lantrinkia on jäänyt yli 15 litraa. Boolista on siten tullut aikalailla suunniteltua vahvempaa. Parin boolikierroksen jälkeen ihmiset eivät ole enää ujostelleet mitään.

Käsittelen avajaisia vielä tulevissakin blogeissa. Tämä kertoi avajaisten varjopuolista, mutta on niissä aina yleensä todella mukavaakin. Olkoon tämä avajaistrilogian ensimmäinen osa. Viimeisessä osassa ehkä valotan minkälaiset juhlat on tulossa Honkahoviin lauantaina 6.6.2009. Yksi asia on varma. Kaikki halukkaat pääsevät mukaan.

Viikko alkaa Samuli Putron levyä kuuntelemalla. Heinäkuussa Tanssitaan ja Performanssitaan. Kesällä Purnussa myös taas Designiä.

Yleisö seuraa esitystä

Aamulla heräsin puoli viisi kun Marketta alkoi valmistautua töihin lähtöön. Uni ei tullut millään silmään ja niinpä lueskelin sunnuntain Hesaria. Aloin myös kuuntelemaan nappikuulokkeilla Samuli Putron uutta levyä. Makailin sängyssä silmät kiinni ja kuuntelin levyn läpi ja täytyy sanoa että ompa pitkästä aikaa levy jota on ilo kuunnella. Sanoitukset imaisevat mukaan ja saavat ajatukset hyrräämään. Hymykin on välillä herkässä. Kuulokkeilla kuuntelu muuten auttaa aina kuulemaan enemmän. Levyn kansia kun selasin ennen kuuntelua, niin ajattelin että ompa todella paljon porukkaa ollut tekemässä levyä. Mielikuva oli että tämä Elämä on juhla- levy on tehty mies ja kitaraperiaatteella. Mutta tämähän on oikea orkesteriteos. Myös taustahuminat ja hurinat olivat kiinnostavia. Olen herkistynyt kuunteluun kun sitä Metsäliiton omaa levyä on kuunneltu luureilla lukemattomia kertoja. Nyt tätä kirjoittaessanikin kuuntelen Putron levyä kaijuttimista.

Viime viikolla olin yhteyksissä alustavasti pieneen joukkoon Performanssitaiteilijoita. Vastauksiakin tuli että tulevat mielellään tapahtumaan. Joidenkin vastauksia odottelen vielä. Eli Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna Tanssi ja Performanssi jälleen kohtaavat Honkahovissa ja Purnussa. Viime vuonna sää suosi ja sekä esiintyjät että yleisö olivat tyytyväisiä. Tänä vuonna ei ole mitään syytä pistää rimaa yhtään alemmaksi. Esiintyjät julkaistaan keväämmällä.

Mervi Muikku lähetti juuri sähköpostia. Viime kesänähän oli Purnussa ensimmäistä kertaa SuviDesign tapahtuma. Parikymmentä muotoilijaa esitteli töitään siellä ja ihmisiä virtasi mukavasti. Se taisi olla Purnun vilkkain yleisöpäivä viime kesänä. SuviDesign on tulevanakin kesänä olikohan se viikkoa ennen Tanssi-, ja Performanssiviikonloppua.

Laitan tähän vähän kuvia viime vuoden T/P- tapahtumasta muistoksi ja muistutukseksi.

Elämä on juhla.

Naistenpäivän kunniaksi näin lippusalossa sinistä ja valkoista.

Eilen ystäväni Jaakko täytti 37 vuotta. Hänellä oli yllätysbileet. Jotenkin syntymäpäiväjuhlia seuraavana päivänä tuntee itsensä tosi vanhaksi.

Veimme porukan lahjana hänelle 1,75 litran pullon jegermaisteria. Vellulla oli oiva idea lahjan antamisesta. Otimme S-Marketin muovipussin ja lapoimme sen täyteen pyhää lunta (otimme sen kirkon pihasta) Lumeen hautasimme tämän jättiläisjekkupullon. Lumen päälle laitoimme 6 euron kuohuviinipullon sekä kortin jossa oli 6 perheen nimet. Annoimme Jaakolle tämän ja sanoimme että tämä on tämmöinen halpa, mutta hyvä cooleri. Päivänsankari hekotteli ja varmaan ajatteli että aika vaatimaton lahja noin niin kuin 6 perheeltä. Jaakko vei pussin keittiöön ja tiskialtaan reunalla me sitten vahdimme sitä, mutta emme puhuneet mitään. Pelkomme oli tietenkin että hän heittää lumet ulos, tai sitten hän kolauttaa piilopullon rikki. Reilun tunnin päästä sankari alkoi tyhjentelemään lunta lavuaariin ja samallahan sieltä pullo sitten löytyikin. Me tietysti hämmästelimme että onkohan pastorin hankeen piilotettu salapullo luiskahtanut pussiin. Totesimme myös että onpa tuuria kun juoma on juuri sopivan tarjoilulämpöistä. Siitähän se porukalla sitten ilo repesi ja aloimme tyhjentämään tuliaispulloa. Juhlissa oli myös yllätyskokki joka oli loihtinut erittäin maittavaa suuhunpantavaa. Vihjeenä on sanottava että tämä kokki on myös kova tyyppi kirjoittelemaan ja taitaapi olla häneltä tulossa vielä kolumnikin ennen kuin ensi viikko on pulkassa.

Eilisen päivän kuvallinen sammakkokolumni sai tämän viikon kolumnistin lähettämään sähköpostia. Ilman Pekan lupaa laitan sen tähän alle.

"Sammakon viimeisiä hetkiä voi vain arvailla. Elon taistoa. Mutta nyt on
hänenkin hyvä kelliä taivaan mutalammikoiden äärellä. Ehkä jäältä ottamasi
kuva oli hänen viimeinen tervehdyksensä meille täällä yhä kärvisteleville.
Sammakon viimeinen tuuletus!"

Valitettavasti tänään en jaksa kirjoittaa blogia. Kolumnia odotellessa menen jäälle ottamaan aurinkoa.

Sampo ottaa ihan sammakkona aurinkoa jäällä.

Toiveitanne on kuunneltu. Tässä lyhyt blogi ja sisältökin on kevyt.

Jatkoa siis eiliselle.

Taidan vaihtaa alaa. Se meidän poika meni ja hiihti kolmanneksi. Taidan olla melkoinen voitelumestari? Tai jos en olekaan, mutta poika olisi voittanut paremmalla voitelulla. Kolmas sija oli hieno suoritus koulun kisoissa. Ettei pojasta vain tule kilpahiihtäjää. Sitä kun on sitä dooppinkia nykyään tuossa urheilussa. Taiteessahan doping ei ole koskaan ollutkaan kiellettyä. Voittaja Elmeri on Erkon kaveri ja molemmilla on pitkät hiukset. Pitkätukat näytti muille kuinka suksi kulkee.

Huomenna perjantaina kello 14.00 tupsahtaa tälle palstalle ensimmäinen vieraileva kirjoittaja. Minulla on jo kirjoitus plakkarissa ja huomenna sen sitten pläjäytän teille kitutuntien iloksi.

Nyt riennän yhteen kokoukseen.

Suksenvoitelu stressaa, vaimo lähti, taiteilija tulee, kokousta pukkaa.

Taiteilija x kävi tutustumassa paikkoihin.

Eilen illalla poikani Erkko ilmoitti että isä hei, huomenna on hiihtokilpailut. Voiteletko sukset? Aikamoisia paineita tulee isälle kun miettii miten vaikeaa suksen voitelu on. Suomen maajoukkueella on varmaan 5- 10 henkilöä jotka tekevät sitä päätyökseen, ja silti se menee välillä aivan pilalle. Mistä tietää vaikka poikani olisi kuinka hyvä hiihtäjä, mutta isä on aivan surkea voitelija. Entäs sitten se suksen valinta? Onko suksi aikanaan valittu oikein kun ne on isolle siskolle valittu Mänttäläisestä urheiluliikkeestä? Aamulla voitelin sukset ja on sanottava että: "Parhaani tein, katsotaan mihin se riittää."

Tänään sitten koitti se päivä kun Marketta lähti taas töihin Tampereelle. Joskus syksyllä hän ilmoitti että mitäs jos lähtisi taas muualle töihin. Mikäs siinä sitten. Hän alkoi katselemaan avoimia työpaikkoja. Haastattelujen, palikka-, ja huumetestien jälkeen paikka löytyi. Joskus aikoinaan aina silloin tällöin sanoimme, että onneksi emme ole samassa työpaikassa töissä. Siitä ei tulisi mitään. Mutta onneksi erehdyimme. Marketta oli oikeana ja välillä vasempana kätenänikin melkein kaksi vuotta. Työasioissa meillä ei ollut koskaan minkäänlaisia ongelmia. Työnjako ja osaamisalueet olivat luontevat ja selkeät. Kotioloissa tapahtuneet riitatilanteet eivät heijastuneet töihin. Marketta tuli mukaan avuksi kun katsottiin meidän toimintojen uusia linjoja ja myös Purnuprojekti ja jotkut muut hankkeet vaativat lisähenkilöresursseja. Nyt kun asiat alkavat rullata rutiinilla ja hoidettavana on ainoastaan Honkahovi, niin oli aika katsoa eteenpäin. Harmittavaa henkilökohtaisesti on vain se, että joudun taas palaamaan minulle ei niin kovin innostaviin toimistorutiineihin. Onneksi Marketta on kuitenkin luvannut tiettyjä juttuja hoitaa aina viikonloppuna. Iltaisin häntä en viitsi työasioilla rasittaa, koska matkaa Tampereelle on 90 km ja hän tullee kotia vasta illan suussa.

Tänään tulee yksi kesän taiteilijoista.(ei vielä julkaistu) Hän tulee katsomaan huonettaan ja fiilistelemään siellä tulevaa työtä varten. Hän tulee Vilppulan asemalle josta käyn hänet noutamassa. Usein sanotaan, että tänne Mänttään on vaikeaa päästä yleisillä kulkuneuvoilla. Helsingistä täällä on kätevää poiketa päivän työreissulla siten, että aamulla n. 08.02 lähtee juna Helsingistä ja paluujuna lähtee Vilppulasta olikohan se 18.40. Täällä voi siis työskennellä noin 6 tuntia. Toki junia kulkee harvakseen, mutta kulkee kumminkin. Nythän on suunnitelma että kiskobussi alkaisi kulkea Tampereelta tänne ja takaisin 3 kertaa suuntaansa. Se olisi kyllä näyttelyidenkin kannalta erinomainen asia. Jos kaikki menee hyvin niin tämä tapahtuu parin vuoden päästä.

Iltapäivällä on Mänttäläisten matkailu,- ja kulttuuritapahtumien tapaaminen. Mäntässähän.. korjaan..Mänttä - Vilppulassahan on todella paljon katsottavaa ja koettavaa. Alle 12 000 asukkaan kaupungissa (ennen oli muuten hienoa sanoa että alle 7 000 asukkaan kaupungissa) Honkahovin lisäksi, Gösta Serlachiuksen taidemuseo, G.A.Serlachius -museo, Kuvataideviikot, Musiikkijuhlat, Urkuviikot, Myllyranta, Vilppulakoski Jazz ja varmasti vielä jotakin unohtuikin. Meillä toimijoilla on erittäin hyvää yhteistyötä ja sitä kehitettänee vielä tulevaisuudessa enemmänkin. Tänään sitten isketään päitä yhteen ja katsotaan tulevaisuuteen.

Ai ai. Nyt alkoi sataa lunta. Pitääköhän nyt voidella sukset uudestaan?

Loma on loppu ja arki alkaa.

Loma on nyt ohi ja sitten kohti kesän näyttelyä. Ihmeellisesti alkaa päässä pyörimään työasiat kun palaa pohjoisesta tänne Mänttään. Eilen sunnuntaina ennen heräämistä aivot surrailivat tekemättömiä töitä. Heittelin niitä vielä sunnuntain kunniaksi pois päästä, mutta tänä aamuna ajatukset alkoivat järjestyä työlistoiksi. Ensimmäisenä pitää käsitellä saapuneet sähköpostit (29 kpl) Sovin juuri, että yksi taiteilijoita tulee keskiviikkona ja sen jälkeen sitten lopulliset huonejärjestykset saa tehtyä. Maanantaiaamuna myös katsotaan, että viikon taiteilija sivu aukeaa. Tänään yritän vielä kuvata kaikki huoneemme ja lähetän kuvat niistä kullekin taiteilijalle. Mietin vielä yläaulaa ja minulla on siitä yksi pieni ideakin, mutta annan sen vielä vähän hautua.
Näyttelyn järjestämisessä on kyse yksinkertaisesti siitä, että on lukematon määrä pieniä asioita, jotka sitten tulisi olla paikallaan viimeistään siinä vaiheessa kun näyttely aukeaa. Nykytaidenäyttelyn tekee vielä haastavaksi se, että läheskään kaikkia teoksia ei ole vielä tehty. Minulla on jonkinlaista hahmotelmaa siitä mitä kukin tuo, mutta se elää vielä.
Luulen, että monilla alan toimijoilla on erilainen tapa tehdä näitä juttuja. Uskon, että joku tekee kirjallisen suunnitelman ja aikataulun ja vaikka pienoismallin tulevasta näyttelystä. Kalenteri on täynnä merkintöjä? Nyt täytyy tunnustaa yksi asia. Minulla ei ole kalenteria ollenkaan. Honkahovissa on kyllä pöytäkalenteri, johon saatan joskus merkitä jonkun jutun. Sinne merkataan tietysti ryhmävaraukset ym. talon toimintoihin liittyvät tapaukset. Tällä viikolla minulla on vain päässä että keskiviikkona tulee taiteilija x ja joskus saman iltapäivänä on Mänttä- Vilppulan taidetoimijoiden tapaaminen. Kalenterittomuuteni kyllä joskus saa aikaan pieniä myöhästymisiä tai unohduksia, mutta mistään todella tärkeästä en koskaan ole jäänyt paitsi.
Se, että pitää kaikki asiat päässä laittaa kopan kyllä melkoiselle rasitukselle. Kolme vuotta sitten sairastuin jonkinasteiseen burnoutiin. Kun kesän 2006 näyttely valmistui ja avajaiset ym. hässäkät olivat päättyneet ja piti homman helpottua, niin aivoni eivät vain millään suostuneet pysähtymään. Odottelin viikon, mutta en saanut nukuttua kuin 2-3 tuntia yössä. Miljoonat mitättömät asiat surrasivat koko ajan päässä ja uni ei tullut. Mietin, että nyt on ehkä syytä mennä lääkäriin. Tuttu lääkäri kuunteli vain hetken juttuani ja sanoi että vaikuttaa selvältä tapaukselta. Sinun on jäätävä sairaslomalle. Hän sanoi että kuukausi pitäisi olla pois töistä. Minä tingin tietysti sen kahdeksi viikoksi. Hän sanoi, että no ole kaksi viikkoa ja tule sitten käymään. Hän määräsi myös unilääkkeitä joita en koskaan ole ennen joutunut käyttämään. Illalla menin vuoteeseen ja minua pelotti. Sanoin Marketalle että tarkkailee minua, kun nyt otan napin. Otin lääkkeen ja aloin lukea kirjaa. Muistan kuinka kirjaimet alkoivat vajota ja pam. Nukahdin siihen ja Marketta otti lasit pois päästäni ja kirjan kädestäni. Otin unilääkkeen kahtena iltana ja sen jälkeen unirytmi palasi. Kahden viikon päästä menin uudelleen lääkäriin ja hän antoi vielä viikon lisää lomaa. Pidin vielä kaksi viikkoa kesälomaa sen päälle ja vasta sitten palasin takaisin töihin. Elin viisi viikkoa urheilijan elämää. Lenkkeilin, söin ja nukuin. Lenkkeilin, nukuin ja söin.
Se tapaus pysäytti ja onneksi menin lääkäriin hyvissä ajoin. Tämän tapauksen jälkeen olen osannut ottaa asiat hiukan rennommin. Aiemmin mainitsin, että ajattelen nykyään Zen- budhalaisittain ja sieltä olenkin saanut muutaman hyvän ajatuksen joita käytän kun meinaa olla liikaa pannussa tavaraa. 1. Muta on vain mutaa. 2. Keskity jokaiseen askeleeseen.

Allapäin

Kirjoitan tätä autossa matkalla Rukalle. Aurinko paistaa ja pakkasta on 15 astetta.

Eilen lähdimme Marketan ja Sonjan kanssa suksilla tutkailemaan vielä epätoivoisempaa kahvilatoimintaa kuin omamme on. Olin kullut veljeltäni Petriltä että Iivaaran juurella on kuulemma kahvila. Katsoin kartasta että oletettuun kahvilan paikkaan on Kemilän koululta 7 km. Odotettavissa oli siis 14 kilometrin mukava lenkki. Hiihdimme 7 kilometriä ja tulimme risteykseen. Kahvilaa ei näkynyt. Päätimme lähteä kiertämään Iivaaraa ja arvelimme että kai se kahvila sieltä löytyy. Pari kilometriä lisää ja yhtä-äkkiä aivan uusi kahvilarakennus tupsahti vastaan. Menimme sisälle ja siellä korvessa kaukana kaikesta oli a-oikeuksin varustettu ravintola. Ystävällinen kahvilanpitäjä kertoili meille toiminnastaan, johon kuuluu porosafarit ym. Suurin ravintolan käyttäjäkunta on moottorikelkkasafariporukat. Arvelen että sinä päivänä me olimme kyllä ainoat kävijät tässä kahvilassa. Kuusamossa on hoidettua latuverkkoa 500 kilometriä ja tämä Iivaaran lenkki on kauimpana kaikesta. Päivän aikana täällä ei ollut muita hiihtäjiä kuin me kolme. (tämän tiedän kun palasimme takaisin omia jälkiä.)
Lähdimme kahvilasta ja siitä latu lähti kipuamaan kohti Iivaaran huippua. Iivaara on korkeudeltaan 470 metriä. Kipusimme suksilla ylöspäin ja ylös tullessa alkoivat taideasiat palata jälleen mieleen. Ylhäällä puut alkoivat muuttua valtaviksi valkoisiksi veistoksi. Hiihdimme läpi veistospuiston jossa oli tuhansia erilaisia teoksia. Selvästi saman taiteilijan tekemiä ja samasta teemasta mutta kaikki uniikkeja. Otin valokuvia varmaan sata (näitä on muutama nähtävissä) . Iivaaran huipulla katselimme haltioituneina ympärille ja tunsimme olevamme maailman katolla. Väsymys pyyhkiytyi jaloista ja olin onnellinen.
Lähdimme laskeutumaan alas ja se oli melkoista extremeurheilua, mutta hengissä selvittiin. Meillä on marketan kanssa ennenkin karannut mopo käsistä näillä hiihtoretkillä. Hiihdämme aina niin pikälle kun jaksamme.. ja sitten vielä takaisin. Tällä kertaa 14 kilometrin kevyt retki vaihtui 21 kilometrin safariksi, joka piti sisällään varmaan yhden suomen vaarivimmista nousuista sekä laskuista. Sonjaa kävi sääliksi kun hän joutui kahjojen vanhempiensa päähänpiston uhriksi. Sonja oli kyllä koko ajan iloisella ja nauravalla tuulella vaikka näin että hän(kin) oli aivan puhki. Kun tulimme autolle niin Sonja julistautui urpojen maailmanmestaruushiihtojen voittajaksi.

Olemme kuusamossa mökillä.

Tämä sukumme mökki on kuusamojärven rannalla eikä siis rukalla laskettelukaupungissa. Vaikka lasketteluakin harrastamme, niin silloin 1989 kun vanhempani tämän tontin hankkivat, niin luonnorauha oli se mitä täältä kuusamosta haettiin.

Heräsin kello 7 ja tulin tupaan ja katsoin dvd:ltä pari jaksoa desperate housewives- sarjaa. (kerron tästä myöhemmin). Ulkona oli pakkasta 15 astetta. Kun olin katsonut jaksot, niin päätin lähteä luontoon.

Kirpakka pakkanen ja lunta satelee mukavasti. Silmiä pitää vähän sirrittää ja poskia nipistää. Aika vähän on tässä harjulla eläinten jälkiä. Vilkaisen vasemmalle ja näen alhaalla kuusamojärven. Oikealla on mustajärvi. Metsä sakenee ja mietin tuleekohan siihen harvennushakkuu myöhemmin. Lasken alas harjulta ja lähden menemään koskematonta hankea. Ei jäljen jälkeä vain valkoista metsää ja harmaita puita.tie tulee yllättäen vastaan. Menen tietä pitkin vähän matkaa ja tormään mökkiin. En ole tiennytkään että näin lähellä on uudehko, isohko mökki. Käännyn pois ja laskeudun järvelle. Puuterilumi pöllyää suksista, ei kuulu mitään ääniä. Välillä on aivan erämaata ja välillä mökkejä. Ajattelen että jännä kuinka näistä naapureista en tiedä yhtään mitään. Voiko olla että täällä on mökki jollakin puolitutulla. Hiljaisuus jatkuu. Näen höyheniä puhtaalla hangella. Joku on juuri päässyt hengestään. Samassa haukka lentää ylitseni. Oliko hän syyllinen. Mikä haukka se oli? Minun pitäisi tietää, onhan taskussani metsästyskorrtti. En tiedä. Tällä seudulla on nähty myös merikotka. Siipien kärkiväli voi olla 190 -250 senttiä. Näkemäni ei ollut siis kotka. Jatkan taivallusta ja nautin menosta. Verkkokalvoilleni virtaa kuvia hirveällä nopeudella. Valkoisesta taustasta irtoaa yksityiskohtia muistiini . Ajantaju häviää ja tulen lahdenpojukkaan jonka kierrän ja alan kääntyä takaisin päin vastarantaa. Erämaata, mökkejä, jäniksen jälkiä ja tunnistamattomia eläintenjälkiä. Palaan mökille ja ajan moottorikelkan talliin. Taisin unohtaa kertoa että tein tämän aamuisen retken moottorikelkalla. Olen pahoillani luonnon puolesta.

Päätä särkee, laulu raikaa, kitutunti on ihmisen parasta aikaa.

Eilinen päivä meni sairastellessa. Minulla on viime vuoden aikana kehittynyt jonkinlainen migreeni, joka iskee aika yllättäen ja vähän liian usein. Tämän taudin oireet ovat sellaiset, että tuntuu kuin olisi aivan hirveä krapula. Ei ole mitään merkitystä onko juonut alkoholia vaikka kahteen viikkoon tai kuukauteen. Joskus se saattaa alkaa myös siten, että illalla on juonut pari olutta tai puoli pulloa punaviiniä ja yöllä alkaa aivan hirveä krapula, joka voi kestää koko päivän. Olen käynyt lääkärissäkin, mutta hän ei löytänyt päästäni mitään vikaa.. siis mitään fyysistä vikaa.

Kerran opastin ryhmää kun minulla oli päällä tällainen migreeni. Aika hervottomia juttuja irtosi, itsekin olin hämmästynyt miten hauskasti voi taiteesta kertoa. Melkein meinasin nauraa itsekin.

Vaikka sairastelin eilen, niin silti otin yhteyksiä erinäisiin henkilöihin ja pyysin heitä kirjoittamaan yhden kolumnin. Joitakin aikoja sitten tuli ajatus, että olisi mukavaa jos tällä meidän sivustolla vierailisi muitakin kirjoittajia kuin minä. Olen jo saanut viideltä kysymältäni tyypiltä vastauksen eli Kolumnistivieraat palsta alkaa toimintansa perjantaina 6.3 kello 14.00. Ilmestymisajankohta on valittu siten, että kun ihmiset vielä toistaiseksi voivat myös töissä käyttää internettiä ilman että työnantaja vielä sitä välttämättä seuraa, niin perjantaina on usein jo ajatukset viikonlopussa. Tämä kolumni sitten piristää noita työviikon viimeisiä tunteja. Nehän ovat niitä kitutunteja. Jos jäätte kiinni työnantajallenne tämän palstan lukemisesta työaikana, niin aina voi sanoa että ajatuksia herättävien tekstien lukeminen on pelkästään työnantajan etu.

Eilisen päänsäryn vuoksi jäi sitten se Metsäliiton levyn viimeinen laulukin laulamatta. Tänä iltana käyn sen vielä heittämässä purkkiin ja sitten levy on minun osaltani tehty. Marko käy vielä soittamassa jonkun kitarasoolon ja ehkä stemmalauluja hiukan ja ei muuta kuin miksaukseen ja masterointiin. Nyt voin jo sanoa että tästä levystä tulee kaikkien aikojen paras Metsäliitto Mäntän konttorin levy. Miksi olen niin vakuuttunut siitä? Siksi, että ainahan me ollaan tehdy parempi levy kuin edellinen. Jos joku lukijoista ei vielä ole koskaan kuullutkaan tämmöisestä bändistä, niin kuuntelemassa voi käydä edellisen levyn näytteitä myspacessa. Reitin sinne löytää mm. orkesterimme sivustolta www.metsalitto.com Sieltä löytyy myös erittäin ansiokas kirjoitus myötähäpeästä. (tuossa osoitteessa ei ole kirjoitusvirhettä se on metsalitto)

Tänä perjantaina joudut kitutunnilla tyytymään vielä tähän, mutta maaliskuun alusta lähtien perjantai-iltapäivät ovat odottamisen arvoisia.

Olen saanut palautetta että blogini ovat liian pitkiä. Olen pahoillani.

Aamupäivän suunnitelmat muuttuivat. Lähdin Tampereelle katsomaan taidetta. Mikä teos siellä Hämeenkadulla oikein on?

Aiemmassa jutussa kerroin että tarkoitus olisi kirjoittaa juttu Haihatuksen julkaisuun. Aina kaikki ei mene niin kuin ennalta suunnittelee. Jos vielä tarkemmin mietin, niin tuskin koskaan päiväni sujuvat suunnitelmien mukaan. Hyvin usein huomaan illalla että kaikki se mikä on epistolassani on siellä myös illalla. (Epistola muuten tässä kohtaa on ehkä väärä sana, mutta minusta se on runollisempi kuin vaikkapa työjärjestys tai vastaava)

Tänään siis meinasin suorittaa kirjoitustehtäviä, mutta sähköpostiini tuli Paulilta viesti että lähtisinkö hänen kyydillään Tampereelle. Hän oli menossa kokoukseen ja kaipasi juttuseuraa matkalle. Mieleeni tuli että en ollutkaan vähään aikaa käynyt näyttelyissä Tampereella, joten mielelläni otin kyydin vastaan. Katsoin vielä netistä näyttelyitä ja totesin että monessa paikassa on juuri näyttelynvaihto meneillään. No Willa Mac oli sentään auki ja sitten kiertelen satunnaisissa gallerioissa. Matka meni auringonpaisteisessa säässä mukavasti ja niin tulimme perille Tampesteriin. Pauli meni kokoukseen ja minä vedin pipon päähän ja hanskat kouraan ja lähdin kohti Pispalanharjua. Häpeäkseni on tunnustettava että en ole koskaan ennen käynyt Willa vai onko se Villa Macissä. Kokeneena suunnistajana tein muutaman pienen pummin aivan rastin lähellä ja lasit huurussa sitten astuin sisälle tuohon ylvääseen kartanoon. Kiertelin ensin alakerrassa jossa oli Modern Art Collectionin (mac) kokoelmia ja sitten yläkerrassa oli yhden taiteilijan teoksia. Totesin työt ihan kelvollisiksi ja sinänsä mukaviksikin. Katselin niitä rauhallisesti ja samalla syynäilin tietenkin myös rakennusta. Yritin mennä 3. kerrokseen myös, mutta sinne oli pääsy kielletty. Miksi aina muuten tuntuu että suljetun oven takana on jotain todella mielenkiintoista.

Kävin tänään myös monissa muissa nimeltä mainitsemattomissa gallerioissa ja pohdiskelin mm.sellaista asiaa että: "Luojan kiitos en ole kuvataidekriitikko." Mitä jos kriitikkona menee näyttelyyn ja se ei sytytä yhtään? Mitä jos humaanina ihmisenä tietää ja näkee että taiteilija on ihan tosissaan ja huolella ja asiaansa uskoen tehnyt kuukausitolkulla teoksia ja sitten tuo ne esille. Kriitikkominä ei saa irti töistä yhtikäs mitään. Kirjoittaako silloin niitä kuvailevia kritiikkejä että: Taiteilijan lähtökohtana on luonto jne jne.. Värien käyttö on kiinnostavaa ja omintakeista jne.. Mutta mitä jos ei oikeasti irtoaisi yhtään mitään vaan tekisi mieli kirjoittaa että: Ihan sama onko nämä työt galleriassa esillä vai ei. Tai Idolstyyliin että, taiteilijan kannattaisi hankkia joku oikea työ ja jatkaa tätä harrastusta vaikkapa työväenopistossa. On sanottava että näyttelyissä oli hyviä yksittäisiä töitä, mutta näyttelykokonaisuudet olivat pääasiassa erittäin tylsiä. Tämä ei suinkaan ole Tamperelainen ilmiö. Viime viikolla kävin pienellä kierroksella Helsinkiläisissä gallerioissa ja siellä vaivasi sama tauti. Ihan kivaa mutta ei yhdään sen enempää.

Mitä jos kertoisin että paras näyttely oli kun kävelin Hämeenkatua kirpeässä pakkassäässä? Vastaan hölkkää keski-ikäinen pukumies lapsilta lainattu lasketteluhattu päässä ja kaulahuivi kaulassa. Tina Turner on mainosjulisteessa 70 -vuotiaalle mummolle liian lyhyt hame päällä. Pankin mainoksessa kaksi kalsarit jalassa olevaa miestä voimistelee. Alusvaateliikkeessä korsetit on puettu valaistujen torsojen päälle. Vastaan kävelee poika joka samalla syö Bic Mackiä. (miksi ei syö sitä sisällä lämpimässä) Päättömillä mallinukeilla on päällä pissisvaatteita. Linja-autot on teipattu täyteen mainoksia ja ne ajavat liian läheltä. Palelen koko ajan ja paljon. Ruuan haju vaihtuu aina jokaisen ravintolan kohdalla. Sokoksen kulmalla ihmiset ryntäävät liikennevaloissa kohti lämmintä ostosparatiisiä. Suoran päässä näen kuvan jossa lukee "Hullu Kuningas" ja näen selvästi että kuvassa on ennemminkin kuningatar. Kävelen pakkasesta hampurilaisravintolan sisälle ja katson myyjää sumuisten lasien läpi.

Kahdessa minuutissa näin paljon enemmän kiinnostavia asioita kuin näissä gallerianäyttelyissä.

Lauantai meni konserttihommissa, sunnuntai Kurussa kuvaamassa metsästystä ja tekemässä yhden pitkähkön haastattelun, maanantaina sekalaisia pikkuhommia ja lepoa, illalla taidehistorian luennoilla, tiistaina sama homma. Nyt on keskiviikko ja pitäisi kirjoittaa pieni parintuhannen merkin kolumni Haihatuksen 10- vuotis juhlajulkaisuun. Huomenna torstai- iltana pitäisi käydä vielä kerran laulamassa studiossa yksi biisi Metsäliitto Mäntän konttorin uudelle levylle. Olen laulanut sen varmaan 10 kertaa, mutta sovitus muuttuu koko ajan. Ensimmäisen kerran kun lauloin studiossa, niin muistan kuinka sanoin: "Ymmärrän Hanna Pakarista, kun hän sanoi että hienointa mitä ihminen voi tehdä on laulaa studiossa." Näin se on. Kun kodissamme on remontti vielä kesken ja tavarat ovat mikä missäkin, niin elämä tällä hetkellä tuntuu hajanaiselta. Kesän näyttelyn järjestelytkin etenevät pienen pieni pala kerrallaan. Kontakteja taiteilijoiden kanssa silloin tällöin. Markkinoinnin miettimistä ilman budjettia. Kesän graafista ilmettä pitäisi miettiä. Koko ajan tunne että pitäisikö tehdä jotain enemmän ja paremmin. Pitäisikö ehkä levätä, nukkua ja rentoutua enemmän. Kevät on tulossa ja vapun jälkeen alkaa aina se lopullinen ylöspano. Huonejärjestyskin on vielä miettimättä lopulliseen muotoon. Kesänäyttelyn rakentuminen koostuu tuhansista pienistä palasista muuttuvassa tilanteessa. Pitää vain luottaa kokemukseen siitä että jokainen palanen, niin oman elämän, kuin näyttelynkin suhteen on paikallaan sinä h-hetkenä, kun näyttely avataan yleisölle. Tänä vuonna siis sunnuntaina 7.6. kl. 11.00.

Kuten tästä kirjoituksestakin huomaa homma on vielä ihanasti levällään. Se saa olla ja sen pitääkin olla. Ensi viikon olen Kuusamossa hiihtämässä. Siellä tulee akkuun viimeinen lataus ja sitten kohti kesää.

Portsarina konsertissa ja Elokuvatuottajana viikon taiteilijan kanssa.

Lauantaina oli Honkahovissa Timo Kiprianoff Groupin konsertti. Cafe Honkahovi muutettiin jazzluolaksi mustilla verhoilla ja valaistusta hämärtämällä. Tupa oli täynnä ja tunnelma oli hyvä. Bändi soitti lupaustensa mukaisesti muhevaa jazzia ja mehevää bluesia vai oliko se toisinpäin. Kaikki meni siis loistavasti, paitsi yksi pariskunta joka oli niin liikuttunut joko musiikista tai jostain muusta, että välikommenteillaan melkein pilasi konsertin. Olin järjestysvastaavana tässä konsertissa ja mietin taustalta, mitä pitäisi tehdä. Jos lähtee poistamaan juopuneita kesken keikan, niin siitä voi helposti syntyä vaikka minkälainen käsirysy. Yritin valita konsertin kannalta pienemmän riesan tien. Olihan välikommentit sinänsä kannustavia ja ehkä jopa huvittaviakin. Mutta jos joltakin meni konsertti pilalle, niin kannan siitä poliittisen vastuun. Seuraavissa Honkahovin järjestysvastaavan vaaleissa kansa saa päättää. Konsertin jälkeen saattelin pariskunnan ulos ja koska taksi ei tullut minuutin päästä tilaamisesta, niin herra x hyökkäsi suhteellisen agressiivisesti kimppuuni. Vähän rauhoittavaa puhetta ja isällistä ohjausta ulospäin, niin lopulta hän moiskautti vielä suukon poskelleni. Joskus näissä kulttuuritöissä on hiukan hämillinen olo.

Tämän viikon taiteilija on Ville Lenkkeri. Villen piti tulla jo viime vuonna näillä samoilla kuvilla Purnuun, mutta se peruuntui syistä johon emme Villen kanssa voineet oikein vaikuttaa.

Nyt tämä sarja on sitten nähtävillä kesällä täällä Honkahovissa. Ville on vanha tuttu vuosien takaa. Olemme aina yhdessä silloin tällöin tehneet kaikenlaisia projekteja. Esimerkiksi vuonna 1998 seisoskelin Mänttäläisessä baarissa ja juttelin Villen ja erään muun kaverin kanssa. Kerroin, että on perustettu urheiluseura Honkahovin Pallo ja meinaamme osallistua puulaakisarjaan. Sanoin: "Eikös siitä voisi tehdä jonkun sorttisen puolidokumentaarisen elokuvan?" Toinen baarissa ollut sanoi, ajatusta älyttömäksi, mutta Ville pohti vähän aikaa ja sanoi: "Tehdään vaan". Kysyin, kävisikö että budjetti olisi vaikkapa 1000 markkaa. Ville suostui siihen, mutta myöhemmin hän kysyi, että tehtäisiinkö se 16 mm filmille? Budjetti venyisi hiukan, kaikkihan teidämme miten kallista on tehdä oikeaa elokuvaa. Ajattelin silloin," kai minä jonkun sorttinen tuottaja koitan olla, joten eiköhän haalita rahat kasaan. Elokuvan budjetti oli 6000 markkaa (1000 euroa). Ville hommasi filmiä Pahasta josta oli parasta ennen päivämäärä juuri umpeutunut.(siis ei Prahasta vaan filmistä, toim. huom.) Negatiivileikkausen teki ilmeisesti Prahan taidekorkeakoulun labran tädit opiskelijahintaan jne. Tästä syntyi sitten puolidokumentaarinen elokuva "Pelitilannemaali". Kertojan tarinan kirjoitti Mänttäläissyntyinen nuori dramaturgi Janne Salminen. Se on surullinen tarina haaveista ja niiden särkymisestä. Kaiken peliin laittamisesta ja pettymisestä. Elokuvaa tukivat Suomen palloliitto ja Mäntän seudun osuuspankki. Kiitos heille vieläkin siitä. Tämä on muuten niitä harvoja taideprojekteja, josta on viivan alle jäänytkin jotakin. Vaikka ensi-illassa tarjottiin booliakin, niin silti ehkä 150 markkaa jäi jäljellekin. Ensimmäiseen suunniteltuun ensi- ltaan elokuva ei kerennyt koska se jäi tullin kouriin. Elokuvan nimi "Pelitilannemaali" varmaan ajateltiin liittyvän jotenkin.. hmm.. pornoon. Voi olla, että tullimiehet olivat hieman pettyneitä nähdessään miesten pelaavan vain jalkapalloa.

Choosing my religion. Avajaismatkalla Helsingissä.

Marita Liulia kesällä 2008 Honkahovissa

Tänään on 13. päivä ja perjantai. En ole koskaan uskonut, eikä minulle ole tapahtunut mitään ikävää tällaisena epäonnen päivänä. Miksi kuitenkin suuri osa ihmisistä uskoo näin?

Eilen olimme Marketan kanssa Marita Liulian näyttelyn avajaisissa Kiasmassa. Kun täältä maalta lähdetään oikein pääkaupungiin näyttelyn avajaisiin, niin siihenhän varataan koko päivä. Aamulla kerkeää vähän jotain työtä raapaista, mutta sitten on jo laitettavakin puhdasta päälle ja kohti syrjäistä muuttotappiokaupunkia eli Helsinkiä. Kun täältä kaukaa lähdetään, niin hyvissä ajoinhan sitä ollaan perilläkin. Avajaiset alkoivat kello 18.00 ja me jo Kiasman pyöröovista sisälle kiiruhdimme varttia vaille. Takit narikkaan ja kohti 5. kerrosta. Heti yläsalin ovesta sisälle astuessa näki että Marita joukkueineen on tehnyt hienoa työtä. Choosing my religion on yksi teos ja siltä se tuntuikin. Vaeltelimme Marketan kanssa näyttelytiloissa ja mietiskelin että eipäs täällä nyt niin hirveästi ihmisiä olekaan. Joitakin tuttuja kasvoja näin ja joidenkin kanssa vaihdoin pieniä nyökkäykiä. Vaihdoimme muutamia sanoja Hemmo Hytösen kanssa.Hemmo valotti jo vähän tuleviakin näyttelyitä. CMR:hän lähtee kiertämään suomea muihinkin museoihin. Sitten taas ihmettelin näyttelyä ja kattojakin katselin. Honkahovissa viime kesänä olleet tutut teokset kävin morjestamassa. Olin pelännyt ja varustautunut että näyttelyä ei näe koska tungos on niin valtava, mutta väärässä olin. Näyttelykokonaisuuteen kiinteästi kuuluva musiikkikin kuului tilassa. Katsoimme läpi dokkarin jossa Maritta kertoo työskentelystään ja elämästään sekä tämän CMR:n synnystä. Hyvin tehty ohjelma. Kello lähestyi seitsemää ja kiertelimme toista kertaa vielä syventyen näyttelyyn. Päätimme lähteä jo pois näyttelystä kun huomasimme, että ihmisiä alkoi tunkeutua saliin kuin venäläisiä kannaksella. Hetkessä näyttelysalissa oli tungos jota olin pelännyt. Musiikki ei kuulunut. Vilkaisimme toisiamme Marketan kanssa ja poistuimme paikalta. Alaspäin valuessamme huomasimme viinilaseja siellä täällä ja sitten meille selvisi missä nämä ihmiset olivat viipyilleet. Toisaalta punaviiniä saa myös Mäntän alkosta, mutta rauhallinen näyttelyyn tutustuminen avajaisissa on harvinaista herkkua.

Marita oli pyytänyt meitä jatkoille viereiseen ravintolaan kello 20.00. Koska lähdimme pois aiemmin, menimme sinnekin maalaistyyliin hyvissä ajoin. Marketta otti lasin kuohuviiniä ja minä oluen. Siinä valaistun Helsingin yllä kahdestaan jutustelimme näyttelystä ja uskonnoista. Kuuntelimme tulomatkalla Maritan haastattelua radiosta. Siinä oli kohta, jossa mainittiin että meillä on tapakristillisyyttä ja sitten harrastuksena ollaan kiinnostuneita aasialaisista uskonnoista. Minä olen juuri tällainen. Sanon olevani kristitty ja varsinkin silloin olen erityisen kristitty jos joku ateisti tai agnostikko jotenkin moittii kristillisyyttä. Hyvän agnostikkoystäväni Paulin kanssa käymme usein uskonsotia. Saatan avata keskustelun esimerkiksi siten että: "Miten ja minkä takia te pakanat vietätte Joulua?" Tästä saadaan hyvä syy väitellä joulun kristillisistä arvoista suhteessa joulupukkiin ja lahjoihin. Yksin hiljaisuudessa kristillisyyteni on vähän miedompaa. Enemmänkin se on että uskon ikäänkuin varmuuden vuoksi siihen kristittyjen jumalaan. Viime vuosina olen enemmän tutustunut Zen - budhalaiseen ajatteluun. Sekin lähti alkuun siten että tämä samainen Agnostikko Pauli meni sanomaan minulle että: " Sinä olet ehkä Zen - budhalaisin ihmimen jonka minä tunnen." Mikäs siinä sitten auttaa kuin aloittaa tutkiminen ja välillä vähän salaa voi Honkahovin isossa salissa meditoidakin.

Tämä Choosing My Religion- näyttely saa ainakin minut pohtimaan omaa suhdetta uskontoon ja uskontoihin. Juttelimme siis Marketan kanssa uskonnoista ja sitten kahdeksan jälkeen muu jatkojoukko alkoi pikkuhiljaa valua myöskin sinne Vaakunan yläkertaan. Siirryimme meille varattuun tilaan ja siella Tuomari Nurmio, Aija Puurtinen ja Esa Kuloniemi tekivät jo pientä soundtsekkiä.

Olimme ensin vähän orpona ja mietiskelimme,että mihinkähän pöytään sitä menisi istumaan. Marita tuli tervehtimään ja vaihdoimme muutaman sanasen. Hannu Saha tuli siihen jutustelemaan meidän kanssa, niinpä Hannun kanssa hakeuduimme samaan pöytään. Samaan poytään tuli vielä eräs viulisti sekä toimittaja joita en entuudestaan tuntenut. Valitettavasti en nyt muista heidän nimiään, mutta tällä meidän pöytäseurueella oli kyllä sairaan hauskaa. Siinä pistettiin kulttuurielämää kuntoon kaikilta kanteilta, puhuttiin politiikkaa ja käytiin Hannun mukana Kiinassa kulttuuriattasheamatkalla 1980-luvulla. Kiina on muuten teemana tulevana vuonna Kaustisilla. Bändin encoren aikaan naisväki, siis Marketta, viulisti ja toimittaja kävivät tanssimassa tähtien kanssa. Hannun kanssa keskityimme letkeästi soittavan bändin katseluun ja kuunteluun.

Olen diggaillut Tuomari Nurmiota aina, mutta jostain syystä tämä oli ensimmäinen kerta kun näin hänet elävänä esiintymässä. Nurmio, Puurtinen, Kuloniemi soitti kyllä nautittavasti. Kiitos heille.

Vaikka olenkin yleensä nopea, niin Marke yllätti minut täysin, kun hän ilmoitti menomatkalla että minun vuoro olla kuski. Yritin kyllä että tämä on niin kuin oikeastaan minun juttu, kun on taiteesta kyse, mutta hävisin. Eipä silti, ei ollut ollenkaan huonot bileet vaikka niitä kuskin näkökulmasta katselinkin. Hyvä näyttely, mukavia ihmisiä, hyvä bändi. Mitäpä sitä muuta tarvitaankaan?

Ajoin yhtäkyytiä Mänttään yöllä. Marketta nukahti jossakin alkuvaiheessa. Olin ajatuksissani ja mietin elämän suuria kysymyksiä. Yhteen asiaan uskoni ainakin vahvistui. Taide on tarpeellista.

Wanhojenpäivän varustelua

Laura on vanhin lapsistani ja on tullut siihen ikään että lukiossa on wanhojen tanssit. Laura sanoi jo varmaan yläasteella, että en sitten muuten varmasti osallistu niihin. Mieluummin otan kaiken rahana. Ajatus kuulosti erittäin järkevältä, joskin ajattelin että eiköhän se sitten muutu kun nämä omat vanhojentanssit lähestyvät. Muistaako kukaan mikä oli alunperin ideana näissä lukion vanhojentansseissa? Silloin kun minä olin Lapinlahdella lukiossa (nykyään taidelukio), niin vanhojen päivänä kaikki pukeutuivat ja maskeerasivat itsensä vanhuksiksi. Maalla kun oltiin, niin yleinen asu oli körttityylinen puku pojilla lapikkaineen tai saappaineen ja isoisän lierihattu. Tytöt olivat kaivaneet äidin tai isoäidin kaapista jonkun juhlamekon. Nuttura päähän ja vanhat pyöreät rillit kruunasivat koko helahoidon. Kustannuksia ei tullut yhtään tai hyvin vähän.

Sitten meni muutamia vuosia ja aloin kuulla juttuja että joku on teettänyt tyttärelle pitkän iltapuvun jonka on suunnitellut joku iltapukusuunnittelija. Kampaamoilla on mieletön sesonki kun kampauksia loihditaan. Meno on kuin häissä konsanaan. En minä sano että se olisi väärin tai turhaa, mutta missähän vaiheessa tämä mopo karkasi käsistä? Mistä alkoi kilpavarustelu? No olihan minullakin vanhojenpäivänä Pappilan Gretalta lainattu frakki sekä hopeapäinen kävelykeppi.

Laura siis ei osallistu vanhojen tansseihin. Hän menee kuitenkin vanhojenpäivän jatkoille. Piti ostaa jatkoille mekko, kun eihän sinne nyt tietenkään voi ihan farkuissa mennä. Kuinka ollakaan pari päivää sitten piti käydä kampaamossa laittamassa luonnonblondia tukkaa vähän blondimmaksi. Mekon kanssa ei tietenkään voi laittaa laskettelutakkia! Sukkahousut, käsilaukku, kengät. Eli ei nyt aivan kokonaan ilman hankintoja päästy meidänkään perheessä.

Äskettäin kyllä tapahtui ihme, kun mentiin ostamaan takkia joka käy mekon kanssa. Menimme oman kaupunkimme Mänttä - Vilppulan toiselle laidalle eli Vilppulan pukimoon. Toinen tyttäristämme (Sonja) oli mukana makutuomarina. Tytöt kävelivät takkihärvelille jonka päällä oli isän ilona lappu -50%. Laura nosti mustan takin ja jopa minä näin ,että onpas mukavan näköinen . Tytöt ottivat sen ja pari muuta takkia ja menivät sovittamaan peilin luo. Laura laittoi mustan takin päälleen ja pam. Siinähän se. Muita hän ei edes sovittanut. Otin takin ja kävin maksamassa. Viivyimme kaupassa kaikkineen noin 5 minuuttia. Tämä on niin uskomaton tarina nuorten naisten vaatekauppareissusta ,että pyrin tällä guinnesin ennätysten kirjaan tai usko tai älä ohjelmaan.

Miten tämä liittyy tähän taidemaailmasta kertovaan blogiini? Siksi että: "Elämä on taidetta."

Apurahoja haetaan ja toivotaan että saadaan

Hyun-Joo Min antaa ohjeita Pekka Kainulaiselle 2008

Blogi 10.2.2009

Tänään maakunnissa taiteilijat ja tutkijat sekä tapahtumanjärjestäjät ovat koneidensa äärellä tekemässä apurahahakemuksia Suomen kulttuurirahaston maakuntarahastoille. Apurahojen hakeminen on mennyt sähköiseen maailmaan. Vaikka en olekaan mikään nörtti, niin silti hakemuksen tekeminen onnistui aikalailla kivuttomasti. Pari kertaa kyllä sydäntä kylmäsi, kun kävin hakemassa joitakin lisätietoja samalta koneelta, niin olikin keskeneräinen hakemus kadonnut jonnekin. Pientä pähköilyä ja ruudunsyynäilyä, niin sieltähän se taas jostakin löytyi. En tiedä muista, mutta minulla vaan aina tuppaa nämä hakemukset jäävän viimeiseen päivään. Ei ne koskaan myöhästy ,mutta aina viimeisenä päivänä. Hain apurahaa Tanssi,- ja performanssiviikonlopun järjestelyihin. Viime vuonnahan se ensimmäisen kerran järjestettiin ja kaikin puolin onnistunut tapahtumahan se oli. Äärimmäisen hienoja esityksiä ensimmäisenä päivänä Honkahovissa ja toisena Purnussa. Yleisö (vähäinen) viihtyi hyvin ja näin ihmisten kasvoilta, että kokemus oli vaikuttava. Taiteilijat viihtyivät ja yhdessäolo sekä toisten esitysten seuraaminen oli hienoa ja mukavaa. Aurinko paistoi ja elämä maistoi. Purnussa ensimmäisen päivän iltana saunottiin ja hiukan nautittiin juovuttavia juomiakin, mutta seuraavan päivän esitykset ei tästä kesäyön performanssista häiriintynyt ollenkaan. Juontaja/kuuluttajakin suu vaahdossa papatti vaikka suu oli kuin Purnunpohja hellekesän jälkeen. Tapahtuman jälkeen halailimme toisiamme ja päätettiin järjestää tapahtuma uudestaan. Jälkeen päin sitten laskut maksettiin ja rahat jostain kaivettiin (isä ja äiti). Nämä pienten marginaalien korkeatasoiset kulttuuritapahtumat tarvitsevat kyllä erilaisia apurahajärjestelmiä jotta niitä voidaan järjestää. Huomioitava on että viime vuonna emme edes maksaneet taiteilijoille minkäänlaisia esiintymispalkkioita. Matkarahaa vähän ja sitten ruuat ja majoitukset. Mutta kun isoa joukkoa liikutetaan ja ruokaa laitellaan , niin rahaahan siinä menee. Apuraha-anomuksen jättäminen on aina vähän kuin lottokupongin jättäisi, mutta se toivo.. se toivo pitää tapahtuman hengissä. Apurahapäätöshän tulee oikeasti vasta siinä vaiheessa, kun iso pyörä on jo pyörimässä. Jos päätös on kielteinen, niin sitten raha etsitään sitten jostakin muualta. Näin perheyrityksessä voi vähentää aina lasten karkkiannoksia, vaimon vaateostoksia (nyt jo minimaaliset) omia viiniostoksia (vain viime hädässä). Oma kulttuurimatkailu on kyllä kärsinyt aika pahasti aina. Se on valitettavaa.

Kaikesta huolimatta Heinäkuun 25- 26. päivinä on Häppening Honkahovissa ja Purnussa. Ehkä minä esitän performanssit ja Mirja tanssit tai päinvastoin.

Tuntematon sotilas (malli Cajander)

Postia Berliinistä ja Tuntematon sotilas

Luin juuri sähköpostikirjeen Kari Kenetiltä. Hyvin viihtyvät Berliinissä eikä koti-ikävä vaivaa. Ovat saaneet auki Suomibutiikin ja nytkähdellen lähtee kauppa käyntiin. Kari oli kuullut huhuja, että Honkahovia ollaan ajamassa alas. Äkkiä se sana kulkee Berliiniin asti. Onhan siinä huhussa hiukan perääkin, mutta ensi kesää kohden mennään aivan täysillä. Katsotaan sitten syksyllä onko Honkahovi myyty, vai mitenkä tästä eteenpäin rallatellaan. Kari kyseli myös että, mitäs minä sitten teen, jos en tee näyttelyitä Honkahoviin. No sitten teen varmaan näyttelyitä jonnekin muualle tai muutan vaikka Kenettien naapuriin Berliiniin. Eihän sitä koskaan tiedä.

Olikohan se joskus vuosi sitten, kun oli kova kohu Kristian Smedsin ohjaamasta Tuntemattomasta sotilaasta. Seurailin mediasta kohua ja silloin mieleeni tuli, että kommenteista paistoi aika paljon läpi taidelukutaidottomuus. Symbolilukutaidottomuus oli myös ilmeinen vaiva monella närkästyneellä. Silloin oli mielessä että pitääpä käydä joskus kyseinen esitys katsomassa, niin sitten saa itsekin lausua oman mielipiteen. Osa keskusteljoista jo tuolloin lausui vakaita mielipiteitä, vaikka eivät olleet nähneet koko esitystä. Saman suuntainen ilmiö oli Mäntässä vuonna 1995 kun Ilkka- Juhani Takalo-Eskolan kuratoimasta näyttelystä oli vakaa mielipide kaikilla Mänttäläisellä riippumatta siitä, oliko näyttelyn nähnyt vai ei. Se ei myöskään lausujien asiantuntemukseen vaikuttanut tuon taivaallista... ainakaan heidän omasta mielestään.
Olin unohtanut koko teatteriesityksen kunnes huomasin että, Teemaltahan se tulee nyt viikonloppuna. Eilen (sunnuntaina) sain sen sitten katsottua. Teatterin televisiointi on aina vähän hankalaa, mutta uskon, että tämä televisiointi oli tehty hyvin. Hyppäsin siis sohvalle ja avasin aivoni selkosen selälleen ja annoin tulla. Vartin päästä huomasin tapittavani suu auki aivan hiiskumatta esitystä. Mietin, miten Linnan tekstin tunteminen vaikuttaa esityksen kokemiseen. Ja edelleen tapitin esitystä hiiskumatta.
Monta kertaa tunsin riemua oivalluksista tekstin käytöstä. Pesukoneiden käyttäminen Venäläisten symbolina ja lekalla lyömistä ampumisen merkkinä oli hieno. Välillä oli ennakolta tehty kohtaus Mannerheimin patsaalla, jossa onneton venäläinen ladamies koki väkivaltaa. Se oli hyvin tehty. Linnan huumori oli mukana samoin kuin sodassa aina mukana oleva väkivalta ja huuto ja mekastus sekä ahdistus ja pelko. Yleisö oli otettu mukaan hienosti ja Mannerheimin syntymäpäivillä Koskela huudatti yleisöä kuin raivoisa Rocktähti. Riitaojan karaoke-esitys oli riipaisevan kaunis. Lammio oli ehkä paras näkemistäni. Ylipäänsä näyttelijätyö oli virheetöntä. Loppu oli myös arvokas ja tyylikäs. Eikä se kohun aiheuttamisen pääsyyllinen, eli symbolien ampuminen oikeasti ollut sen kohun arvoinen. Samoja symboleita (Presidentti Halonen, Puhemies Niinistö ja vaikka Katri-Helena) ammutaan mediassa paljon pahemmin ja rumemmin. En ole mikään teatterikriitikko, mutta annan esityksen televisiointiversiolle 10-. Miinus tulee itselleni, kun jouduin käymään kerran kesken esityksen vessassa. Varmasti menen myös teatteriin katsomaan esityksen. Siis jos saan lippuja. Kai se vielä siellä menee? Mistähän saisi selville, miten esityksen kokee henkilö joka ei tunne Linnan tekstiä? Olen lukenut kirjan 3 tai 4 kertaa, Edvin Laineen version olen nähnyt varmaan ainakin 5 kertaa ja Rauni Mollbergin 2 kertaa.
On ne vaan sellaisia velikultia nuo ohjaajat.

Näyttelyn suunnittelua

Tänään vielä kutsuin yhden taiteilijan mukaan näyttelyyn. En tiedä miten muut kuraattorit tekevät, mutta minulla on pitkä lista (salainen) taiteilijoita ja koko ajan pohdin samalla kokonaisuutta. Myös tilaratkaisut vaikuttavat siihen, paljonko taiteilijoita tulee mukaan. Myös se minkälaisia töitä kukin tähän näyttelyyn suunnittelee. Vaikka Honkahovin huoneet ovat minulle tuttuja, niin kävelen huoneissa usein ja yritän hahmottaa näyttelyä. Siirtyilen huoneesta toiseen ja mielikuvittelen miltä ne huoneet näyttävät kesäkuun alussa kun näyttely on valmis. Pidän oikeuden itselläni, myös vaihtaa taiteilijoita huoneista toiseen. Sitten kun ilmoitan taiteilijalle sen lopullisen tilan, niin se pysyy. Uskon, että vielä kutsu käy muutamalle taiteilijalle.

Olen tänä vuonna hiukan myöhemmin liikkeellä taiteilija valinnoissa kuin viime vuonna. Jotenkin syksy meni muissa merkeissä ja en hirveän hyvin päässyt alkuun. En tiedä onko se hyvä vai huono asia ja näkyykö se sitten lopullisessa näyttelyssä. En usko. Muutamat tämän vuoden taiteilijoista oli suunnitelmissa pyytää mukaan jo viime vuonna. Itse asiassa aika monet olivat viime vuonna sillä pitkällä listalla. Viime vuonna ei siis ollut parhaat ja tänä vuonna sitten seuraavaksi parhaat taiteilijat. Leinosen Janilla voisi olla vaikeaa kuratoida seuraava näyttely, jos otsikointi jatkuisi entiseen malliin. Kun näyttely oli rehvakkaasti Suomen 25 parasta taiteilijaa.. Olisiko seuraava sitten Suomen 26-50 seuraavaksi parasta taiteilijaa. Eipähän taiteilijoita oikeasti voi näin listata eikä Janinkaan näyttelyssä aivan siitä tainnut olla kyse.

Odotan muuten mielenkiinnolla myös tulevan kesän naapurinäyttelyitä. Kuvataideviikoilla kuraattorina on Tuula Karjalainen ja Purnussa Marja Kanervo. Tuula Karjalaisen kokoamia näyttelyitä olen nähnyt ja olen ollut niistä vakuuttunut. Marjan tunnen enemmän taiteilijana kuin kuraattorina, mutta taiteilijalista on kyllä oikein hyvä, ettei jopa erinomainen.,

Tämä nykytaidekolmio joka tähän on muodostunut, haastaa kyllä oikein erinomaisesti Suomen muut nykytaidekohteet. Siis Purnu, Honkahovi ja Kuvataideviikot.

Muistoja viime kesästä ja näyttelystä Purnussa.

Viime kesä oli aikalailla hektinen ja raskas. Mutta se oli raskas positiivisessa mielessä. Töitä oli paljon, mutta sateisesta kesästä huolimatta iltaisin Purnussa savusaunoessa elämän oikeat nautinnot pääsivät oikeuksiinsa. Jostain syystä se, mitä meidän esi-isämme ovat tehneet vuosisatoja on hienompaa kuin mikään nykyajan kotkotus. Alasti hämärässä huoneessa lämpimässä tuijottaen ulos järvelle.. Sitä ei nykytiede pysty ylittämään.

Viime kesänä siis järjestimme näyttelyt sekä Purnuun että tänne Honkahoviin. Molemmat näyttelyt saivat erittäin hyvää palautetta ja itsekin olin todella tyytyväinen taiteilijoiden panokseen. Syksyllä on sitten aina hautajaistunnelmat kun näyttelyt pitää purkaa. Vaikka kuinka on kokemusta tästä vaiheesta, niin aina se on yhtä synkkää. En tiedä sitten, jos saisi lähetellä teoksia ostajille enemmän kuin taiteilijoille, olisiko silloin tunnelmat jotenkin kevyemmät. Valitettavaahan se on, että kun tehdään nykytaidenäyttelya korkealla profiililla ja nimenomaan näyttely mielessä, niin kauppa käy vähän nihkeästi.

Juttelin tuossa joku aika sitten pitkään puhelimessa Hannu Castrenin kanssa. Hänelle kertoilin, että edellisellä nousukaudella varallisuutta keränneet ihmiset ostivat kotiinsa taidetta runsaasti. Asiaan jotenkin kuului, että jos varallisuutta alkaa tulla, niin tämän hetken taiteilijat ovat ne joiden töillä koteja sisustetaan. Hannulla oli hyvä huomio. "Katsoppa nykyisiä television sisustusohjelmia. Siellä ei paljon taideteoksia käytetä kotia laitettaessa." Totta. Olen vielä sen jälkeen katsellut ohjelmia sillä silmällä tarkemmin. Ei juurikaan näy teoksia. Välillä sitten voidaan kivasti kehystää joku muistoesine ja laittaa se paraatipaikalle. Tai sitten kehystetään verhokangasta.. No maailma muuttuu.
Uskon kuitenkin, että vieläpä joskus oikea hyvä taide nousee arvoon arvaamattomaan.

Kesän näyttelyn valmistelut ovat siinä vaiheessa että mietin vielä lopullisia huonejärjestyksiä. Kuka tulee mihinkin huoneeseen eli kontaktointia taiteilijoiden kanssa. Päädyin myös siihen, että julkaisemme taiteilijat yksi kerrallaan näillä sivuillamme. Ensimmäisenä julkaistaan Sakari Kannosto. Sakari itseasiassa on myös taiteilija jonka pyysin ensimmäisenä mukaan. Sovimme Sakarin kanssa hänen mukaantulosta Purnun savusaunan lauteilla.